Yleinen mielipide oli, ettei koskaan oltu maan päällä nähty kauniimpaa paria kuin Kustaa Aadolf ja hänen suloinen morsiamensa. Eikä tämä kansan käsitys ollut aiheeton: kuningas, jolla oli tukka niin kullankeltainen ja silmät kirkkaan siniset, oli oikea pohjoismaisen miehisen kauneuden esikuva, tummakutrinen ja tummasilmäinen ruhtinatar taasen oli etelän ruusu vehmaimmassa kukoistuksessaan.
Tuollaisten julkisten esiintymisten väliaikoina he saivat väliin puhella keskenään, nämä molemmat, jotka ankara etiketti oli pitänyt erillään senkin jälkeen, kun juhlalliseen kosintaan oli suostuttu; tavallisesti kuitenkin heidän kahden ollessaan Kustaa puhui ja Maria Eleonora kuunteli.
Kun hän sanoi vasta Kalmarin linnan laiturissa Maria Eleonoran käteen tartuttuaan tunteneensa itsensä varmaksi hänen omistamisestaan, vastasi Maria Eleonora, että hänet olisi kotona löydetty kuolleena vanhasta hautakappelista, jos häntä olisi kielletty matkustamasta sen luo, jota hän rakasti niin suuresti, ettei voinut elää muualla kuin hänen lähellään. Hoviväen kesken kuiskailtiin, että ruhtinatar oli liioitteleva rakkaudessaan; jos kuningas meni ilman häntä, juoksi hän ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja seisoi siinä odottaen, kunnes hän palasi. Ei maksanut suurin vaivaa puhutella, hän tiuski oikealle ja vasemmalle ja tuli huonolle tuulelle, jos kuningas viipyi poissa kauemmin, kuin hän piti välttämättömänä. Kun kuningas sitten tuli takaisin ja astui huoneeseen, säteili Maria Eleonora kuin päivänpaiste, painoi päänsä hänen rintaansa ja pyysi torumaan, kun oli häntä ikävöiden ollut paha kaikkia kohtaan. Voimme kuvitella, millaiset nuhteet olivat.
Vaaliruhtinatar koetti selittää tyttärelleen, että jos hän niin hellittämättä riippui alituiseen kiinni miehessään, niin kuningas varmaankin pian väsyisi häneen. Mutta sellaisia varoituksia kuultuaan hän syöksyi kyynelsilmin Kustaa Aadolfin syliin ja kysyi, oliko mahdollista, että tämä milloinkaan lakkaisi häntä rakastamasta.
"En koskaan, sen vannon", vastasi toinen juhlallisesti. Sitten hän pyysi, ettei hänen anoppinsa nuhtelisi Maria Eleonoraa rakkautensa tähden.
"Tahdon käyttää koko elämäni sen ansaitsemiseen", sanoi hän.
Kuninkaan oli välttämätöntä matkustaa edeltäpäin Tukholmaan, ja prinsessan täytyi seurata hiljakseen perästä, vaikkei se ollutkaan hänelle mieleen. Nopeasti eivät he missään tapauksessa voineet taivaltaa mäkisiä ja kaitoja teitä, jotka sitä paitsi olivat syyssateiden liottamat. Päätön jono vaunuja ja karreja saattoi vain vitkaan vieriä eteenpäin. Lisäksi tuli, että jokaisessa yöpaikassa oli mukana tuodut irtonaiset seinäverhot pantava kuninkaallisen makuuhuoneen seinille ja seuraavana aamuna otettava alas ja pakattava, ennenkuin voitiin lähteä taipalelle.
Suurimmassa kiireessä lähimpien pitäjäin rahvaan täytyi koota elintarpeita matkustajain ylläpidoksi. Kun heidän lukunsa oli hyvin suuri, ei heitä voitukaan majoittaa samaan paikkaan, vaan täytyi heidät hajoittaa tienoolle ympärinsä, joten meni paljon aikaa hukkaan, ennenkuin he aamuisin olivat ehtineet kokoontua pääkortteeriinsa. Ei ollut ihme, että prinsessa sellaisella matkanteolla vasta marraskuun alussa saapui perille Vesteråsiin.
Sillä välin oli Tukholmassa pidetty hirveää kiirettä, oli uskomattoman paljon hankittavaa ja enin osa lainaamalla. Lähetetyt hankkijat olivat Saksasta tuoneet käsivateja, hopeakannuja ja kultaisia juoma-astioita. Linnanpäälliköt olivat ympäristönsä aatelistolta lainanneet tinaisia kynttiläjalkoja ja muita yksinkertaisempia talouskaluja. Samoinkuin kruunajaisissa oli nytkin koottu erityinen vero, ja Saksasta oli häävierasten kestitykseksi tuotettu useita satoja aameja viiniä ja sataneljäkymmentä lästiä olutta.
Omalta kohdaltaan kuninkaalla oli tuhansia asioita ajateltavina. Muun ohella laitatti hän uudet uunit niihin huoneihin, jotka olivat aiotut saksalaisille hovinaisille, "sillä muuten saattoi kenties tuntua saksalaisista neitsyistä liian kylmältä."