Vesteråsiin matkusti kuningas hääparvea vastaan. Taasenkin vietettiin muutamia päiviä juhlailoissa, ja, jos mahdollista, entistäänkin ihastuneempana hän jätti kauniin morsiamensa ja riensi edeltä Tukholmaan kirjoittamaan huomenlahjakirjaa.
Marraskuun 25 päivänä Maria Eleonora näki vihdoin pääkaupungin, ummelleen kuusi viikkoa Kalmarista lähdettyään.
Tulliportin edustalla oli kuningas vastassa lukuisan ja loistavan seurueen keralla. Ruotsin aatelisto oli edustettuna miehissä, sitä paitsi oli saapunut useita liiviläisiä aatelismiehiäkin. Yleensä sanottiinkin, ettei miesmuistiin oltu nähty niin loistavaa aatelismiesten kulkuetta Tukholman kaduilla.
Kuninkaalliset häät vietettiin samana päivänä tavanmukaisella upeudella ja loistolla. Kaarle Filip ja Tanskan lähettiläs veivät kuninkaallisen morsiamen alttarille. Maria Eleonora oli säteilevän kaunis, ja missä hänet nähtiin, sieltä kuului ihailunhumina.
Juhlallisen vihkimyksen toimitti arkkipiispa molempain korkeain äitien, vanhan leskikuningattaren Katarina Stenbockin ja monien korkeain herrojen ja naisten läsnäollessa. Sen jälkeen pidettiin puhe, kuningas vei morsiamensa ympäri salia, niin että hän saisi tervehtiä läsnäolijoita.
Katarina Stenbock suuteli häntä otsalle ja sanoi, että tämä hääjuhla muistutti toisesta, joka oli vietetty, hän ei muistanut kuinka monta vuotta sitten; morsian, joka silloin kulki yli kirkon lattian, oli yhtä nuori kuin Maria Eleonora, hän oli vavistuksella katsonut kohden tulevaisuutta; mutta hän oli pannut luottamuksensa Jumalaan, ja kun hän nyt loi katseensa takaisin menneeseen aikaan, kiitti hän Jumalaa kaikesta siitä armosta ja laupeudesta, mitä hänelle oli suotu. Ja kiitoksissaan hän oli tästedes muistava viimeistä suurta iloaan, sitä, että oli saanut nähdä herransa ja puolisonsa pojanpojan yhdistyneenä jalon, korkeasukuisen ruhtinattaren kanssa. Hän saattoi sanoa Simeonin kanssa: "Laske nyt, Herra, palvelijasi rauhaan menemään."
Sen jälkeen hän syleili heitä molempia, toivottaen heille kaikkea onnea.
Leskikuningatar Kristina oli ihastunut poikansa vaimoon ja sanoi eräässä keskustelussa vaaliruhtinattarelle, että nuoresta kuningattaresta näytti tulevan kuuliainen vaimo herralleen. Morsiamen äiti vastasi siihen, että hieman itsenäisyyttä sentään aina tarvittiin, jotakin mitä rouva Kristina ei koskaan sanonut itsellään olleen herransa eläessä tai sen jälkeen. Huoli oli hänelle käynyt niin suureksi, että hän oli ainoastaan mukautunut toisten toivomuksiin.
Ne ruoka- ja juomatavaroiden luettelot, jotka vielä ovat tallella, todistavat, ettei hääilossa suinkaan eletty pelkällä päivänpaisteella. Numerot näyttävät melkein uskomattomilta, mutta linna olikin vieraita niin täynnä kuin sinne suinkin mahtui.
Huvitukset olivat moninaiset. Ilotulituksia poltettiin, kauniita näytetansseja esitettiin soihdut käsissä. Joka päivä toi uusia huvituksia mukanaan. Neljäntenä päivänä vietettiin kuningattaren kruunajaiset ja seitsemäntenä vietettiin "iloinen comedia".