Sillä oli se ansio, että aihe oli otettu Ruotsin historiasta. Olavi Sylikuningas lähetti Englannin kuninkaalle Mildredille anomuksen, että tämä lähettäisi Ruotsiin kristityn opettajan, joka saapuikin. Mitä sillä asialla oli Kustaa Aadolfin häiden kanssa tekemistä, siitä sai aavistuksen kappaleen lopussa, jossa sanottiin, että pyhän Sigfridin otettua suorittaakseen vaarallisen tehtävän pääsi Olavi Sylikuningas vapaaksi kaikista huolista, ja silloin hän
"vei vihille morsion rakkahan ja vaelsi pelvossa Jumalan."
Hääjuhlallisuudet kestivät kokonaisen viikon, ja kun vieraat vihdoin lähtivät, jaettiin heille vanhan tavan mukaan lahjoja, suurimmaksi osaksi niitä hopeapikareita, joita oli tuotu Saksasta hääpitoja varten, mutta jotka nyt annettiin vieraille muistoksi.
Sen jälkeen seurasi lyhyt tyynen ja hiljaisen onnen aika. Saksasta ei ollut koetettukaan saada uusia tietoja. Ihmeteltiin vain, ettei Böömin kuningas lupauksensa mukaan ollut saapunut häihin eikä edes lähettänyt edustajaa, kuten tavallinen kohteliaisuus sellaisissa tilaisuuksissa vaati.
Kustaa Aadolf ja Akseli Oxenstjerna tuumivat keskenään, että kuningas Fredrikin asema oli käynyt ylen vaikeaksi sen jälkeen, kun Saksin vaaliruhtinas, muka tahtoen rakentaa rauhaa, mutta itse asiassa kateudesta kuningas Fredrikiä kohtaan, joka oli protestanttisen Saksan päämies, oli yhtynyt paavilaisten pyhään joukkoon.
Oli ilmeistä, että vaarat kasaantuivat yhä uhkaavammiksi, ja siihen saatiin vahvistus kirjeestä, joka oli päivätty marraskuun 12 päivänä, kohta häävierasten Breslausta lähdön jälkeen. Kuningas Fredrik pyysi siinä anteeksi, kun ei ollut lähettänyt edustajaa rakkaan sukulaisensa häihin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Rajuilma, joka niin kauan oli tuntunut ilmassa, oli äkkiä purkautunut hänen ylitseen ja lyönyt hänet tykkönään maahan.
Hän kertoi, että keisarilliset ja liittoutuneet joukot suunnattomissa parvissa olivat tunkeutuneet Pragia kohden ja tuiman taistelun jälkeen Valkovuorella aivan kaupungin edustalla lyöneet hänen harvalukuisen armeijansa ja ajaneet hänet maasta. Nyt hän harhaili pakolaisena ympäri Schlesiaa, tietämättä mihin saattoi pysähtyä väsynyttä päätään lepuuttamaan. Kirjeessä ei mainittu sanallakaan missä pfalzkreivi oli vaimoineen ja lapsineen ja saattoi siis hyvällä syyllä pelätä pahinta.
Akseli Oxenstjerna oli jo ennustanut, että böömiläinen kapina saattoi saada sellaisen lopun. Kustaa Aadolf oli tosin myöntänyt voivan niin käydä, mutta toivonut, että hän ennen myrskyn puhkeamista voi tarttua asiaan ja ainakin pelastaa rakkaat sukulaisensa.
Juhana Kasimir oli niin syvälle kietoutunut evankelisen unionin kaikkiin suunnitelmiin ja hankkeihin, ettei paavilainen liitto voinut jättää miekalla ja tulella rankaisematta hänen pientä ruhtinaskuntaansa. Kuinka oli silloin käyvä hänen rakkaalle Kätchenilleen?
Mutta tämä ei ollut hänen ainoa huolensa. Liiton nopeain voittojen tähden kaikilla tahoilla kävivät Puolan avunlähetykset keisarille tarpeettomiksi, ja Sigismund joutaisi pian kokoamaan voimansa omien suunnitelmiensa toteuttamiseen.