UUSI AIKA.
Vuoden 1611 viime kuukausina tuntui Nyköpingin linna avoimelta haudalta. Kaikki oli mustissaan, portaista ja porstuista linnan sisäsuojiin.
Perähuoneessa istui kuningatar Kristina mustissa leskihunnuissaan, äänetönnä ja liikkumatonna. Hänen rinnallaan istuivat, kalpeina ja itkuissaan, prinsessa Katarina oikealla ja Maria Elisabet vasemmalla. Vanhemman kasvot kuvastivat hiljaista alistumista, nuoremman sitä vastoin saattoi havaita olevan levottomalla ja tyytymättömällä tuulella, joka ilmeni kärsimättömissä liikkeissä ja kiihkeissä huokauksissa.
Viereisessä huoneessa olivat koolla, hovimestarittaren valvonnan alaisina, kaikki hovin naiset, vanhemmat ja nuoremmat.
Täälläkin täytyi olla aivan hiljaa. Jos kuitenkin väliin tapahtui, että nuoret kuiskailivat keskenään, luotiin heihin nuhtelevia, ankaroita katseita.
Uusi tulokas heidän joukossaan oli nuori Ebba Brahe, valtakunnan drotsin, Magnus kreivin tytär. Hänen rouva äitinsä, Brita Lejonhufvud, oli ollut Kristina kuningattaren suuressa suosiossa ja kuolinvuoteellaan uskonut ainoan tyttärensä kuningattaren hoitoon.
Seitsemäntoista vuotias neitsyt oli täällä ankarassa ja vakavassa koulussa. Mutta hänellä oli taipuvainen ja arkamielinen luonne, ja hän taipui sentähden nöyrästi valtiattarensa käskyihin.
Nuori Ebba oli kaksi vuotta sitten kadottanut isoäitinsä ja nyt muutamia kuukausia sitten äitinsä. Ihmekö silloin, että hän heitä ajatellessaan sulikin kyyneliin, nyt kun hänen oli istuttava suremassa kuningasta.
Vahakynttiläin kajo valaisi tätä kaikin puolin surunsävyistä kuvaa. Ja niin täytyi heidän istua täällä, näiden surevain naisten, äänettöminä ja liikkumattomina, päivältä päivään, vailla vaihtelua, useita kuukausia.
Kuninkaan entisessä huoneessa ovat myös kaikki huonekalut verhotut mustiin, mutta sinne pääsee toki päivänvaloa ainakin muutamista ikkunoista.