Mitä oli jo tapahtunut, sitä ei voitu estää, mutta hän oli kuitenkin muutamia päiviä hirvittävällä tuulella. Päivittäin uudistuvat itkunpuuskat — hänen "suuresti rakastettujen ja kaivattujen lastensa" kuoleman jälkeen, Itä-Göötanmaan herttuan ja herttuattaren, jotka rakastivat toisiaan niin suuresti, että menivät yhdessä kuolemaan — se oli unhoittunut, sen oli aiheuttanut hänen nuorimman poikansa osoittama epäkunnioitus, pojan, jota hän aina oli rakastanut enimmän. Hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseen suuttumustaan, ja kun herttua tahtoi käydä häntä tervehtimässä, kieltäytyi hän ottamasta häntä vastaan ja selitti lopuksi tahtovansa päästä hänen käynneistään.
Sanat oli lausuttu niin kovalla äänellä, että ne tunkeutuivat huoneeseen, jossa Kaarle Filip odotti vastausta. Hän oli karahtanut punaiseksi, mutta sen jälkeen mennyt hiljaa tiehensä.
Kuningattaren tahtoa noudatettiin täydellisesti, herttua ei tullut enää, siksi syvästi hän oli loukkautunut. Sitävastoin käytti hän melkein kaiken aikansa nuoren puolisonsa seurassa, joka teki kaikkensa, ettei herttua muistaisi äitinsä kovia sanoja; se onnistuikin osaksi; kokonaan ei hän kuitenkaan voinut unhoittaa.
Kristina rouvalle oli tämä aika vaikein mitä hän oli elänyt; hän itki ja valitti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan ystävää maailmassa, sanoi hän, eikä edes tieto kuninkaan tulevista häistäkään antanut hänelle mitään iloa, sillä hänen sielunsa ja kaikki ajatuksensa olivat herttuan luona.
Väkevämpi kuin rakkaus oli kuitenkin hänen turhamaisuutensa, ennen tahtoi hän kuolla kuin ottaa ensi askelen sovintoon.
Niin meni muutamia kuukausia. Silloin ilmoitettiin eräänä päivänä
Seved Ribbing, joka pyrki puheille.
Kuningattaren huulilla pyöri kielto, mutta kuinka hän silloin saisi tietoonsa mitä halusi… hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin saattoi suostua puhutteluun.
Molemmat näyttivät hämmästyneiltä toisensa nähdessään. Ei voinut kieltää, että kuningatar oli vanhentunut. Mutta mistä johtui se tuskan ilme, joka oli luettavana Seved Ribbingin kasvoilla?
Oli kuin tuhannet äänet huutaisivat Kristina rouvan sisällä. Hänen poikansa oli varmaan sairaana, kenties vaarallisesti sairaana, ja turhamaisuus, itserakkaus, itsevanhurskaus ja ylpeys saivat unohtua, kun hän hellimmässä äidinrakkauden ja suurimmassa epätoivon puuskassa huudahti: "Onko hän kuollut?"
"Ei, teidän armonne, onpa hän hieman toipumaan päinkin."