Kaarle Filip tahtoi, että vihkimys tapahtuisi seuraavana päivänä perheen lähimpäin ystäväin läsnäollessa.
"Tiedän, että jos rakas veljeni olisi ollut kotona, olisi hän itse vienyt minut alttarille, niin varma olen hänen veljellisestä rakkaudestaan. Nyt menen yksin, mutta hänen sanansa ja suostumuksensa on lujana tukenani."
Sanoissa oli niin paljon voimaa ja vakavuutta, että Kaarle Filip sinä hetkenä elävästi muistutti kuningasta, veljeään.
Asia oli ratkaistu, ja sovittiin siitä, että avioliitto toistaiseksi pidettäisiin salassa.
Elisabet saisi asua isänsä luona, ja muutamia huoneita oli sisustettava vastanaineille. Herttua ei kuitenkaan muuttaisi linnasta, vaan oleskelisi missä parhaiten viihtyi.
Seuraavana päivänä Kaarle Filip oli itse laatinut aviosopimuksen, jossa hän sitoutui, ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun kanssa niin kauan kuin Elisabet pysyi hänelle uskollisena. Vihinnän jälkeen, joka tapahtui koko perheen läsnäollessa, kirjoitti sulhanen sopimuksen alle: "teidän uskollinen miehenne niin kauan kuin elän", ja morsiamen allekirjoituksella oli suunnilleen sama sisältö: "teidän armonne nöyrä palvelijatar niin kauan kuin elän."
Niin oli kuningatar avioliittoa estellessään sitä ainoastaan jouduttanut. Vastanaineet eivät pyytäneetkään parempaa kuin että levossa ja rauhassa saivat nauttia nuorta onneaan.
"Pikku keiju", joksi Elisabetia leikillä sanottiin, oli koko ymmärtäväinen ja sangen nokkela. Herttua keskusteli mielellään puolisonsa kanssa vakavistakin asioista, ja aina kehoitti tämä häntä rohkeuteen ja urhoollisuuteen.
Jos tuli sota maahan, sanoi Elisabet, ei saanut istua kotona "uuninloukossa"; jos ero maksoikin kyyneliä, niin palattua iloittaisiin sitä enemmän.
Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta Kristina rouva ei suinkaan ottanut asiaa iloiselta puolelta, kun uskomaton uutinen pian tuli hänen korviinsa.