"Etkö pelkää hänen suuttuvan?"
"En, en!" Päivänpaisteinen hymy levisi yli kalpeiden kasvojen. "Kuuletko, nyt hän tulee… tunnen hänen askelensa!" Hän piteli lujasti Elisabetia kädestä. Hän ei saanut poistua hänen luotansa.
Ovi aukeni ja kuningatar astui sisään, korkeana ja suorana kuten tavallisesti. Huone oli niin hämyinen, että hänen täytyi tulla aivan lähelle voidakseen nähdä poikansa… niin kalpeana ja laihana. Vierähti muutamia kyyneliä hänen poskilleen, ja silmät suuntautuivat kysyen, ihmetellen Elisabetiin.
Tuntui siltä kuin puukonpisto olisi sattunut häneen… täällä oli hänen lapsensa maannut vierasten hoidossa… hän olisi voinut kuolla saamatta tietää mistään.
"Rakas, rakas lapseni", kuiskasi hän kumartuen alas ja suudellen häntä.
Kalpeat posket saivat hieman väriä, ja hän veti vaimonsa lähemmäs ikäänkuin sanoakseen, että nyt oli hänen vuoronsa.
Maksoi se Kristinalle, mutta hän ei voinut enää kieltää Kaarle Filipiltä mitään, ja niin otti hän Elisabetin syliinsä ja sanoi häntäkin rakkaaksi lapsekseen.
"Nyt tulen pian terveeksi", kuiskasi sairas ja otti molempain kädet omiinsa.
Mutta parantuminen ei käynyt nopeasti, ja kuningatar vietti melkein kaiket päivät herttuan vuoteen vieressä.
Elisabet ei poistunut siitä koskaan, ja jos hän joskus yritti, huudettiin hänet heti takaisin.