Kustaa kiitti, mutta sanoi kutsuneensa muutamia valtiopäivämiehiä luokseen tehdäkseen heille muutamia ilmoituksia. Hän ei voinut varmasti sanoa, salliko hänen aikansa sitten tulla kuningattaren luo.
Oli ilmeistä, että kuningatar halusi jäädä yksin tyttärensä kanssa.
Kuningas sanoi sentähden hyvästit ja palasi omiin huoneihinsa. Ja
Juhanan asiasta kääntyivät hänen ajatuksensa vähitellen omaansa.
Kuninkaalliset ja ruhtinaalliset henkilöt saavat harvoin seurata sydämensä vaalia, vaan heidän on mentävä naimisiin valtiollisista syistä. Oliko se oleva hänen kohtalonsa? Ei… ei, vaikkei Ebba Brahe ollutkaan kuninkaallista syntyperää, niin kuului hän toki yhteen maan vanhimmista suvuista. Ja olivathan hänen jalot isoisänsä kaksi kertaa olleet naimisissa jalosukuisten ruotsalaisten neitsytten kanssa, mikä esti häntä tekemästä samoin!
Palattuaan kotiin hän oli vain muutaman kerran saanut nähdä ja tervehtiä sydämensä valittua. Keskusteluun ei ollut ollut tilaisuutta. Kuinka täysi olikaan hänen sydämensä. Se paloi halusta ilmaista rakastetulle suloinen salaisuus, puhua rakkaudesta, joka seuraisi häntä läpi elämän ja levittäisi päivänpaistetta kaikkialle missä hän oli.
Kustaa tiesi kyllä kuningattaren toivomuksen, että hänen oli etsittävä morsian jostain saksalaisesta ruhtinashuoneesta. Mutta hän aikoi sanoa, että hänen elämänsä onni riippui Ebba Brahesta, tämä oli tähti hänen taivaallaan ja oli valaiseva hänelle tien kunniaan ja valtaan. Jos tämä tähti sammui tai katosi hänen näköpiiristään, olisi hänen elämänsä pimeä ja iloton. Hän kyllä aina täyttäisi pojan ja kuninkaan velvollisuudet, mutta riippui hänen äidistään, tekikö hän sen raskain vai riemuisin mielin.
Tänä hetkenä tuntuivat hänen syynsä suurilta ja vastustamattomilta. Ei hän enää pelännyt äitinsä kieltoa, vaan neitsyen. Ajatteles, jos hänen punastelemiseensa, kun häntä katseli, oli toinen syy kuin heräävä rakkaus, jos hän kysymykseen vastaisikin rakastavansa toista, kuinka tämä vastaus lamauttaisikaan hänen voimansa ja elämänhalunsa?
Nuoruuden kiihkeydellä hän torjui tämän ajatuksen luotaan. "Minun on ensin kuultava se hänen suustaan", päätti hän itsekseen.
Mutta hänen täytyi heittää kaikki itsekkäisyys luotaan, maalle tärkeät asiat vaativat hänen huomionsa puoleensa. Kutsutut valtiopäivämiehet tulivat keskustelemaan tehdystä ehdotuksesta, että ne ulkolaiset palkkajoukot, jotka joutuivat toimettomiksi, kun tehtiin rauha Tanskan kanssa, lähetettäisiin ensi avovedellä Venäjälle De la Gardie'n ja Evert Hornin avuksi. Talonpojat puolsivat tätä innokkaasti. Sotaväki oli enimmäkseen vierasta väkeä, hurjia veitikoita, jotka olivat maanvaivana niin sodan kuin rauhankin aikana. Suuret valloitukset, joita De la Gardie oli tehnyt, antoivat loistetta hänen nimelleen ja tekivät hänet maanmiestensä ihailevan ylpeyden esineeksi ei ainoastaan ylimmissä piireissä, vaan kansankin kesken. Hän sai kernaasti tehdä valloituksiaan, kunhan se vain tapahtui vieraalla väellä.
Valtiopäivämiesten mentyä jäi nuori kuningas istumaan pöydän ääreen nojaten päällään käsiinsä ja tuijottaen eteensä.
De la Gardie oli pannut pahakseen, kun ei Kaarle Filip ollut tullut Venäjälle jo aikoja sitten, vaikka hän oli määrännyt hänet tsaariksi. Venäjä odotti yhä vieläkin, ja De la Gardie, joka tahtoi lahjoittaa suuren valtakunnan ruotsalaiselle kuninkaan pojalle, oli syystä loukkautunut, kun lahjaa ei otettu vastaan. "Kaarle Filip tahtoo itse ja minun puolestani hän saa lähteä", jupisi Kustaa Aadolf itsekseen, mutta jäi yhä mietiskelevään asentoonsa. Mutta pian muuttui nuorten kasvojen ilme: vakavuus vaihtui lempeään hymyilyyn, silmät saivat jälleen tavallisen loisteensa. "Voinhan ainakin mennä häntä katsomaan", virkahti hän, nousi ja suuntasi askelensa kuningattaren huoneihin.