"Oletko puhunut kuningattaren kanssa?"
"Hän vastaa, että hänen tyttärensä on vielä lapsi, että hänen miehensä täytyy kohdella häntä hellä varoen ja että olisi julmaa antaa hänelle nuhteita."
"Tällaista kahden kuukauden avioliiton jälkeen", sanoi Kustaa alakuloisena.
"Totta on, etten ole tehnyt mitään saadakseni hänet kiintymään itseeni", jatkoi herttua. "Lapsuudestani saakka ei hän ole miellyttänyt minua, ja luulen hänen tunteittensa minua kohtaan olevan samanlaiset kuin minunkin häntä kohtaan."
"Miksi hän on sitten suostunut tulemaan puolisoksesi?"
"Luullakseni samasta syystä kuin minäkin pyysin hänen kättään. Kohtalo, julma, tunnoton kohtalo on sitonut meidät yhteen, ja yhteenkytkettyinä kuin rangaistusvangit saamme kantaa kahleitamme viimeiseen päiväämme."
"Ei", huudahti Kustaa. "Niin ei voi eikä saa olla. Parempi on elää erillään kuin katkeroittaa toistensa elämä!"
"Olen puhunut kuningattarelle, mutta hän ei tahdo siitä kuullakaan."
"Sitten puhun minä hänelle."
Kustaa puhuikin jo samana päivänä, mutta vähän siitä koitui lohdutusta. Kuningatar syytti vävypoikaansa, joka ei pitänyt arvossa sitä onnea, joka hänelle oli lahjoitettu, vaan teki puolisonsa onnettomaksi.