Kuningas ei ollut useihin kuukausiin uskaltanut lähettää riviäkään rakastetulleen. Kirje saattoi joutua vääriin käsiin, eikä hän olisi ollut läsnä ottamassa rajuilmaa itse kestettäväkseen.
Kuningattaren palattua Tukholmaan sai hän nähdä Ebbaansa joka päivä ja huomasi ilokseen, että tämän silmät puhuivat hellempää kieltä kuin ennen. Eivätkä ne aina vaipuneet maahan, vaan kohtasivat Kustaan katseen ilmeellä, joka tuntui sanovan: "Minä rakastan sinua!"
Eräänä päivänä sai Kustaa salavihkaa puristaa hänen kättään ja tunsi ilokseen, että käsi puristi hiljaa vastaan. Sinä päivänä oli nuori kuningas niin säteilevän iloinen, että kuningatar virkkoi kummissaan, ettei hän ollut sellaisena nähnyt häntä koskaan.
Mutta se ilo ei ollut pitkällinen. Kesähelle alkoi pääkaupungissa käydä niin sietämättömäksi, että Kristina rouva muutti tytärpuolensa ja neitojensa kera Gripsholmaan.
Kustaa sanoi pian tulevansa jäljestä. Mutta samana päivänä ilmoittautui hänelle sotamarsalkka Evert Horn.
Kuningas uskoi tuskin korviaan ja riensi häntä vastaan huudahtaen:
"Mikä aiheuttaa tämän mieluisan vierailun?"
"Tärkeät tapahtumat, teidän majesteettinne."
"Arvaan sen, tulkaa luokseni, lähetän heti noutamaan valtiokansleria."
Evert Horn oli pitkähkö kasvultaan ja vahvarakenteinen. Hän näytti hyvin miehekkäältä, mutta vaaleanharmaissa silmissä oli suopea ilme, joka voitti kaikkien sydämet. Vaikka hän oli vain neljänneljättä vuotias, oli ruotsalaisessa sotajoukossa ainoastaan yksi mies, joka veti hänelle vertoja sotatoimissa, ja tämä ainoa oli — Jaakko de la Gardie.
Evert Horn oli matkalla kohdannut herttuan laivan ja arveli tämän nyt olevan Viipurissa.