"Kuinka se mies on onnellinen, joka kerran voi sanoa sinua puolisokseen", sanoi Kustaa usein hänelle.
Valtiokansleri kiinnitti tähän aikaan nuorta kuningasta sangen moniin asioihin. Kustaa I:n vanhentuneet sotasäännöt oli uusittava ajanmukaisemmiksi, ja siinä oli suuret neuvottelut asiantuntijain kanssa. Mutta vieläkin enemmän puuhaa oli, nyt tanskalaisista päästyä rauhaan, raha-asioiden, kaupan, elinkeinojen, virkamiesolojen ja merenkulun järjestämisessä, sillä ne kaikki olivat melkein pelkkänä sekamelskana. Työ olisi ollut liian suuri yksin tarmokkaalle valtiokanslerillekin, jollei Kustaa Aadolf olisi seissyt hänen rinnallaan, kiinnittäen tarkkaavaisuutensa kaikkeen ja palaen samaa yleisen hyvän harrastusta, kuin mikä elähytti hänen ystäväänsä ja neuvonantajaansa. Kuningas oli vielä oppilas, mutta sellainen oppilas, joka oli pian kohoava opettajansa rinnalle.
Mikään aine ei jäänyt koskettelematta heidän neuvotteluissaan, ja tähän aikaan perustettiin se luottamussuhde, joka oli kantava hedelmiä tuleville aikakausille.
Alituisena puheenaineena olivat suhteet Venäjään. Kuningas ei ollut tyytyväinen De la Gardie'een, joka hänestä menetteli liian omavaltaisesti. "Luulen tosin", lisäsi hän hymyillen, "että hän ajattelee samoin minusta, sentähden tuskin voinemme nuhdella toisiamme mistään."
Helmikuu oli kulunut loppuun, mutta Kaarle Filip ei ollut vielä suoriutunut matkalle. Venäläiset lähettiläät kävivät alituiseen kuninkaan kimppuun, ja kirjeissään pyysi hän kuningatarta kiirehtimään lähtöä, jotta vältettäisiin vaarat, jotka muuten uhkasivat. Sota Venäjän kanssa olisi alku, sitten sekautuisi Puola asiaan ja kenties houkuttelisi vieraatkin vallat mukaan kahakkaan.
Huhtikuun 21 päivänä 1613 kirjoitti kuningas vielä kerran äidilleen: "Venäläiset lähettiläät käyvät joka päivä niin kimppuuni, ettemme pian tiedä mitä vastata heille, vaan pyydämme sentähden hartaimmasti, että teidän majesteettinne laittaisi pian matkavarustukset valmiiksi."
Kaarle Filip kiirehti vähintään yhtä suurella innolla lähtöään. Valmistukset veivät kuitenkin niin paljon aikaa, että herttuan selitettiin vasta kesäkuussa olevan valmis lähtemään.
Viisi kruunun laivaa odotti liehuvin lipuin Tukholman satamassa. Valtamarski Akseli Ryning, herttuan oma marsalkka Mathias Soop ja muutamat muut aatelismiehet olivat seurueena.
Surusta tyrskyen näki kuningatar poikansa astuvan laivaan, ja tämän, joka säteili ilosta, oli vaikea antaa kasvoilleen samaa sävyä kuin oli äidin kasvoilla.
Laivat laskettivat purjetuuleen ja häipyivät pian näkyvistä. Sureva äiti jäi Tukholmaan, eikä aikonutkaan palata Vadstenaan, josta sanoi saaneensa kyllikseen.