— Kalastaja varmaankin… en oikein näe, mutta luulen melkein, että se on kääpiö.
— No hän ei ole vankia saattamassa. Tule tänne toiselle puolelle.
He menivät. Vene oli nyt niin kaukana, että se näytti vain pieneltä pilkulta, ja kaikki Kustaan kauniit unelmat haihtuivat kuin tuhka tuuleen.
Palatessaan linnaan näki hän tulta naisten luhdin ikkunasta, eikä, hän enää surrut onnistumatonta karkausyritystään niin suuresti kuin hänen olisi pitänyt. Ero oli ollut niin kiireellinen, hän ei ollut ehtinyt lausua ratkaisevaa sanaa. Miten alttiiksiantavan uhrin tyttö oli hänelle kantanut! Nyt hän siellä yksin itki häntä… Mutta hänpä suutelee kyyneleet noista kauniista silmistä ja kertoo, että hän tästälähin kuuluu yksin hänelle.
— Dorotea, oma Doroteani, kuiskasi hän itsekseen, — nämä laulan, minä soitan, niin sinä tiedät, että olen likeisyydessäsi.
— Karta sinä Delilaa, kuului samassa ääni hänen korvansa juuressa.
Hän kääntyi kiireesti ja huomasi Ingialdin suurena, korkeana astelevan rinnallaan.
— Ingiald, sinäkö täällä?
— Teidän tähtenne, nuori herra.
— Niin, se on totta, Torkel sanoi…