— Lapsi raukka, sanoi Mette rouva, — sääli häntä! Pitkistä ajoista mainitsi hän ensi kerran Dorotean nimen.
Kustaa vain kumarsi vastaukseksi.
— Voitte käsittää, että tämä hänelle on ollut kamala aika, jatkoi hyvä rouva; — varmaankaan hän ei olisi kestänyt, jollei teidän soittonne olisi lieventänyt hänen sydämensä tuskaa.
— Niin on minunkin ollut, vastasi Kustaa.
— Sitä hänkin sanoo. Kallön molemmilla vangeilla on sama lohdutus.
Samana päivänä palasi lääniherra ja seuraavana Otto Krabbe; puhuttiin metsästysretkien toimeenpanemisesta ja Eerik Banér sanoi odottavansa paljon vieraita.
Dorotea jatkoi yhä elämäänsä entiseen tapaan. Hän söi päivällistä muiden kanssa, mutta ei muuten näyttäytynyt koko päivänä.
Otto Krabbe oli synkällä mielellä, mutta lääniherra kehoitti häntä pysymään kärsivällisenä; koska kerran hän tahtoi mennä naimisiin, niin sai hän myöskin kärsiä naisensa oikut. Kääpiö oli kuin kotonaan kaikkialla linnassa. Hän oli ainoa joka pääsi naisten luhtiin, ja kaikkien hämmästykseksi suvaitsi neiti jo seuraavana päivänä hymyillä ja lausua muutamia sanoja.
— Mitä sinä olet tehnyt hänelle? kysyi ritari innostuneena.
— Kertonut että te kadutte ja olette onneton; mutta sitä hän ei tahtonut uskoa.