* * * * *
Kesä oli päässyt kauneimpaan kukoistukseensa ja viljaa jo korjailtiin, mutta Kustaa hämmästeli, ettei leikkuuväessä saattanut huomata minkäänlaista iloisuutta tai reippautta. Äänettöminä he menivät työhönsä, väsyneinä, käyräselkäisinä he sieltä palasivat; enimmäkseen olivat he laihoja, kalpeita ihmisiä, joitten kasvoilla kuvastui välinpitämättömyys ja uupumus; työ kävi hitaasti, vaivaloisesti, vaikka työnjohtajan piiska tuontuostakin pani kädet ja jalat liikkeelle.
Sitä oli yhtä vaikea katsella kuin ajatellakin.
Viime viikkoina oli Kallössa vallinnut hiljaisuus; lääniherra viipyi usein poissa päiväkausia. Otto herra tuli ja läksi takaisin muutaman tunnin päästä.
Dorotea istui naisten luhdissa ja Mette rouva oli ainoa joka otti vastaan satunnaisia vieraita ja näytteli emännän osaa linnassa.
Kustaa herraa vartioitiin entistä ankarammin; palvelija, joka häntä seurasi, kantoi ladattua kivääriä eikä koskaan puuttunut puheisiin.
Joskus tuli Aatami linnaan Otto herran mukana, mutta palasi aina takaisin hänen kanssaan.
Mutta Kustaa eleli unelmissaan, hän ajatteli olevansa Ruotsissa ja teki luutun uskotukseen; yksinkertaisissa lauluissa lausui hän ilmoille ikävänsä ja toiveensa ja sai siitä lohtua ja rauhaa levottomalle sydämelleen. Pian hän huomasi, että aina hänen alkaessaan laulaa, ikkuna avautui naisten luhdissa ja hänen lopettaessaan heitettiin sieltä ruusu. Alussa hän päätti lakata soittamasta, mutta olihan soitto hänelle suuri virkistys ja rauhoittivathan laulut hänen levotonta mieltään; ja sen tähden hän jatkoi ja kuuli ikkunan säännöllisesti avautuvan ja sulkeutuvan.
Aika riensi. Oltiin elokuun keskivaiheilla. Siitä oli jo kulunut kuukausi, kun Dorotea antautui vapaaehtoiseen vankilaansa. Eräänä päivänä kohtasi Kustaa hämmästyksekseen hänet päivällispöydässä.
Hän oli entistä kalpeampi, mutta yhtä kaunis; he eivät vaihtaneet ainoaa sanaa ja aterian loputtua läksi Dorotea paikalla huoneesta.