Tanskalaiset tunsivat ruotsalaisten tavat ja käyttivät niitä hyväkseen. Kaikessa kiireessä he tekivät vallituksen pienen joen varrelle, kokosivat hajaantuneet joukkonsa ja marssivat hiljaa kaupunkiin, toivoen täällä saavansa yhtä helpon voiton kuin Köpingissä.
Mutta Kustaa tunsi talonpoikansa; sitäpaitsi Pietari Ugglan tapa oli häntä varoittamassa.
Sentähden hän piti kansansa valveilla; odottamattoman päällekarkauksen varalta lähetettiin Lauri Olavinpoika kaupunkiin, mukanaan niin paljon miehiä kuin Kustaa suinkin saattoi luovuttaa. Mutta Lauri ei ehtinyt kauvemmaksi kuin torille, kun hän kohtasi sotakuntoisen tanskalaisen joukon. Syntyi kiivas, verinen ottelu, mutta ruotsalaiset voittivat toistamiseen ja tanskalaisten täytyi paeta varustustensa taa.
Kustaa itse tuli nyt kaupunkiin, tiedusteli tyytymättömänä sotamiestensä huoletonta, ajattelematonta käytöstä, astui alas kellareihin, joissa rikkoi vanteet viinitynnöreistä ja käski seuralaisiaan tekemään samoin.
— Mieluummin valukoon sima maahan, sanoi hän, — kuin ruotsalaisten miesten veri.
Kulovalkeana lensi tieto Kustaan voitosta. Aatelisia, porvareita ja talonpoikia riensi hänen leiriinsä.
Pelko oli pidättänyt useita piilossa, toiset taas olivat taistelleet Kristianin johdolla, muiden muassa Arvid Kustaanpoika Vestgöte ja Lauri Pietarinpoika Hård. Molemmat olivat reippaita, sotakuntoisia miehiä, mutta nyt eivät he enää jaksaneet kestää tanskalaisten iestä; heissä heräsi vanha into, olivathan he kerran ennenkin karkoittaneet vihollisen maasta, ja likipitäjien talonpoikia liittyi yhä enemmän taalalaisten riveihin.
Tanskalaiset huomasivat etteivät he enää voineet tehdä mitään Kustaalle, jonkatähden he hajoittivat leirinsä. Miehitettyään linnan läksivät he meritse Tukholmaan. Kustaa oli nyt herrana Vesteråsissa ja Vestmanlannissa. Taalainmaa ja Gestriklanti kuuluivat jo hänen valtansa alle ja kaikista voitoista päättäen Helsinglanti varmaan piankin liittyisi yleiseen liikkeeseen.
9.