— Ja minusta siitä on niin vähän aikaa, nyyhkytti eräs vanha eukko, — kun tässä näin Kustaa herran astelevan äitinsä rinnalla. Nyt hän melkein on Sten herran näköinen.
— Taitaa vaan olla, minä näen niin huonosti, vastasi raajarikko; — mutta mielelläni annan tuon toisen jalkani, jos hän tekee lopun tanskalaisten vallasta ja kaikista heidän julmuuksistaan.
— Katsokaa, katsokaa, huusi nainen ja tarttui ukon käsivarteen sellaisella kiihkolla, että hän oli menemäisillään nurin.
— Tarttukaa koreasti, niin jää toiseksikin kerraksi jotakin, virkkoi ukko, — Mutta mikä siellä nyt sitte on?
Suu auki tuijotti nainen eteensä.
— Mutta näkevätkö silmäni oikein? kysäsi hän sitte. — Onko tuo todellakin pormestari Gorius Holst, joka tuolla pokkuroi kuninkaan edessä?
Mies varjosti kädellä kasvojaan, sillä aurinko häikäisi hänen silmiään. Pitkän aikaa katseltuaan virkkoi hän:
— Luulenpa tosiaan että se on sama vanha kettu…
— Enhän minä tahdo ruveta neuvomaan kuninkaallista majesteettia, puuttui nainen puheeseen, — mutta jos hän antaa tuon pettää…
— Ei hän anna, huomautti sotamies, joka oli sattunut kuulemaan keskustelun. — Pormestari on kerjäten rukoillut armoa ja luvannut parannusta, ja hänelle on nyt annettu lupa jäädä kaupunkiin, mutta kyllä häntä silti pidetään silmällä.