Näillä ehdoin antautui Tukholman kaupunki ja linna 21 p:nä kesäkuuta
Ruotsin vastavalitulle kuninkaalle.

Miehistö läksi pois ja Kustaa asetti sijaan omia miehiään.

Sunnuntaina tuli Pietari Hård linnanvoudiksi ja seuraavana tiistaina, joka oli juhannusaatto, marssi kuningas juhlallisesti eteläisestä portista kaupunkiin.

Jälellejääneiden porvarien ilohuutojen kaikuessa ratsasti hän Suurkirkolle, astui alttarille ja lankesi siihen polvilleen, nöyrästi ja sydämensä pohjasta kiittääkseen Jumalaa, joka niin ihmeellisesti oli johtanut asiain kulun isänmaan onneksi ja pelastukseksi. Sitte läksi hän kirkosta.

Siitä oli viisi vuotta kun hän viimeksi oli nähnyt Tukholman. Hän oli jättänyt kaupungin vanhan ystävänsä Hemming Gaddin ja nuoren, rakkaan valtionhoitajan Sten Sturen rinnalla, ja miten sydämellisesti hän olikaan painanut heidän käsiään jäähyväisiksi!… Kukaan ei silloin ajatellut, että se oli viimeinen kerta!

Kummallisia vaiheita, epäilyksen ja levottomuuden päiviä nähtyään, kestettyään taistelua ja kieltäymystä, katseli hän taaskin tätä kaupunkia; hän oli kuninkaana, Ruotsin kuninkaana, matkalla sen linnaan…! Oliko se unta vaiko todellisuutta?

Mutta kuinka kaupunki oli muuttunut! Södermalmilla olevan Eteläportin edustalla ei ollut kuin yksi ainoa talo, jossa asuttiin. Kun hän ratsasti sisään kaupunginportista ja näki pienen porvarijoukon — noin kolmesataa henkeä — joka oli häntä vastassa, ja kun hän sitte loi katseensa autioille kaduille, niin tuntui siltä kuin olisi hän ollut matkalla kuolleiden kaupunkiin. V. 1518 oli Tukholmassa 1,177 veroa maksavaa porvaria ja nyt oli heidän lukunsa supistunut 308.

Kustaalle kerrottiin, että Normalmin ainoina asukkaina olivat P. Klaara-luostarin nunnat ja heidän abbedissansa. Helgeandsholmilla oli sairashuoneessa muutamia potilaita ja Ritariholmassa jokunen raihnas luostariveli. Siinä Tukholman koko väestö!

Kaikki jotka kynnelle kykenivät, olivat tänä hetkenä kaupungilla katsomassa komeutta. Oli todellakin omituista nähdä kuningas, tuo uljas, voimakas mies, jonka kasvot olivat niin jalot ja vakavat ja jonka tyyni katse ilmaisi ajatusten syvyyttä, ja hänen ympärillään päälliköt ja neuvoston herrat komeissa puvuissaan ratsastamassa autioilla kaduilla kaupungissa, jota oli kohdannut verituomio.

— Kun viimein seisoin tässä, puheli muuan raajarikkoraukka naapurilleen, — polvistuimme Kristianin, senkin pyövelin edessä.