Siinä varmassa toivossa että kuningas keväällä lähettäisi apua, kesti miehistö aina siihen asti.
Mutta kun kevät tuli, saapui sensijaan tieto, että kuningas oli paennut valtakunnasta.
Nyt ryhdyttiin keskusteluihin — mihin Kristian muuten jo edeltäkäsin näkyi antaneen luvan — mutta tanskalaisten ehdot olivat sitä laatua, että Kustaa paikalla hylkäsi ne.
Tahdottiin antaa linna lyypekkiläisille, jotka Danzigin kanssa yhdessä suorittaisivat miehistölle maksamatta jääneet palkat.
Piiritystä jatkettiin sitte yhtä ankarasti kuin ennenkin, joten hätä yhä yltyi ja tanskalaiset pian tulivat siihen johtopäätökseen, ettei muuta saattanut tehdä kuin antautua.
Sellainen oli mielentila ennen kuninkaan vaalia. Kun Kustaa sitte itse saapui leiriin, alkoivat keskustelut taas, eikä kestänyt kauvankaan ennenkuin oli sovittu ehdoista.
Tehtiin kaksi sopimuskirjettä, toinen miehistöä, toinen kaupunkia varten. Kaupungin pormestarille, raatimiehille ja väestölle lupasi kuningas antaa anteeksi kaiken menneisyyden; heillä oli täysi vapaus vaimoineen, lapsineen ja irtaimistoineen muuttaa Saksaan tai muualle; heidän kiinteimistönsä sitävastoin jäisi käytettäväksi Tukholman, kuninkaan ja valtakunnan hyödyksi. Niille taas, jotka tahtoivat jäädä maahan, luvattiin niinikään menneisyys anteeksi; kaikki mitä he sodan aikana olivat rikkoneet sekä maallisia että hengellisiä herroja vastaan, unohdettaisiin.
Sitävastoin kuului sopimukseen, että "Tukholman kaupunki ja linna sekä pienine että suurine pyssyineen, miekkoineen, luotineen, nuolineen, ruutineen ja kaikkineen lankeisi ruotsalaisille. Samaten käytettäköön kaikki julmalle Kristian kuninkaalle tai Severin Norrbylle kuuluvat laivat ja jahtialukset meidän ja Ruotsin hyödyksi. Niinmuodoin jätettäköön myöskin arkkipiispa Kustaan, hänen isänsä Eerik Trollen ja piispa Jöns Bellenacken rahat ja tavarat sekä kaikkien valtakunnasta paenneiden, kuolleiden ja Suomessa asuvien omaisuudet, hopeat ja kullat käytettäviksi meidän ja Ruotsin valtakunnan hyödyksi."
Päälliköt saisivat ottaa mukaansa palvelijoita, palkkasotureita ja pyssymiehiä, heidän kansallisuudestaan riippumatta, sekä kaikki heidän hopeansa ja tavaransa. Itse saisivat he vapaasti lähteä maasta joko meritse tai maitse; heille toimitettaisiin ruokavaroja ja laiva, joka heidät saattaisi siihen osaan Saksaa, minne he halusivat mennä.
Mutta heidän täytyisi kunniansa nimessä luvata, etteivät kahteen kuukauteen nousisi Ruotsin valtakuntaa ja Lyypekin kaupunkia vastaan, ei salaisesti enempää kuin julkisestikaan.