Jos he ruokavarojen puutteessa tai ruotsalaisten lukuisuuden tähden huomaisivat mahdottomaksi puolustautua, niin tuli heidän käydä porvarien kimppuun, viedä heidän omaisuutensa laivoihin, sytyttää kaupunki ja linna tuleen ja sitte kiireen kautta purjehtia Visbyhyn.
Porvarit saivat kuitenkin vihiä asiasta ja lähettivät kaikessa hiljaisuudessa miehiä ruotsalaiseen leiriin — oli juuri helluntaiaatto — pyytämään apua; he lupasivat yöllä neljättä helluntaipäivää vastaan pitää kaupungin portin auki, jos ruotsalaiset silloin tahtoisivat tulla.
Arvid Vestgöte ja Pekka Hannunpoika, jotka johtivat ruotsalaisia, kiirehtivät käyttämään tilaisuutta hyväkseen.
Ratsujoukon etunenässä ajoivat he itse määrättynä aikana kaupungin portille, joka olikin auki. Sitte he täyttä laukkaa ratsastivat kaupungin läpi Eteläportille, jonne kolmekymmentä saksalaista vartiaa oli vetäytynyt. Jalkaväki saapui pian paikalle ja sotamiehet vangittiin.
Kaupunki oli nyt ruotsalaisten käsissä ja kahdeksan päivän kuluttua saivat he haltuunsa koko linnan, jonka jälkeen Arvid Vestgöte läksi Ölantiin ja valloitti saaren.
Varsinaisessa Ruotsissa ei vihollisilla enään ollut muuta kuin
Tukholma ja sinne läksi Kustaa suoraan Strängnäsistä.
Talvi oli Tukholmassa ollut kamala, sekä nälkä että hätä raivosi kaupungissa; ja ruotsalaiset olivat niin valppaat että kaikki tanskalaisten karkausyritykset aina menivät myttyyn.
Vihdoin syntyi kaikellaista häiriötä ja väkivaltaa, varsinkin kun sotamiehet olivat siksi voimakkaat, että jaksoivat pitää porvareita komentonsa alaisina.
He pakoittivat heidät mitä raskaimpaan työhön, sillä heidän täytyi pitää avoinna eräs leveä hauta, joka ulottui koko kaupungin ympäri ja jonka tarkoitus oli estää vihollisia äkkiarvaamatta ryntäämästä kaupunkiin.
Jää oli niin vahvaa että sitä myöten muuten aivan helposti saattoi päästä kaupungin muurille asti.