— Näyttää kyllä siltä, vastasi Olavi, — mutta Jumala on antanut ihmiselle järjen, jotta hän itse ajattelisi ja päättäisi henkielämänsä asiat; me emme ole oikeutetut kieltämään häntä sitä tekemästä.
— Kuuleppa mikä melu kadulla! Tullaan varmaan syyttämään meitä.
— Mutta mitä Kyösti kuningas sanoo?
— Minäpä luulen että munkit ovat osallisina pelissä, jotta me joutuisimme epäluulon alaisiksi.
— Sitä minä en usko.
— Heistä saattaa uskoa mitä tahansa!
— Saattaa tosin, vastasi Olavi taistellen itseänsä vastaan, — mutta Mikael, miten me voimme vaatia vapautta omalle opillemme, jollemme osoita kunnioitusta toisinajatteleville?
Eräänä päivänä, kun Olavi ja Mikael juuri olivat levottomasti harkitsemassa, mitä olisi tehtävä, tuli heidän luokseen muutamia kirkonpalvelijoita ilmoittamaan, että Suurkirkon eteen oli kokoontunut raivoisa kansanjoukko, joka uhaten ja kirkuen vaati, että ovet avattaisiin.
— Onneksi ovat ne hyvin lukitut, sanoi Olavi, — rientäkäämme sinne.
Hirveä melu tuli heitä vastaan, mutta takatietä pääsivät he kirkkoon. Ulkopuolella vallitsi mitä villein rähinä, tuontuostakin kuului valitus- ja hätähuutoja.