— Minä otan ensimäisen! ja samassa heitti vanhempi keihäänsä, mutta se sattui hevoseen eikä ratsastajaan. Hevonen kavahti takajaloilleen, hypähti sitte pystyyn ja kaatui vihdoin maahan, haudaten ratsastajan allensa.
Huomatessaan uhkaavan vaaran, heitti jälkimäinen palvelija ohjakset herransa vapiseviin käsiin ja kiiruhti taistelevien luo.
Turhaan koetti ratsastaja päästä kuolevan hevosen alta ja nuorempi ryöväri oli juuri antamaisillaan hänelle kuoliniskun tapparallaan, kun toinen palvelija peitsellään pisti häntä olkapäähän.
Kirves putosi hänen kädestään, mutta toista käsivartta saattoi vielä käyttää ja molemmat ryövärit karkasivat nyt viimeksi tulleen miehen niskaan sellaisella raivolla, että tämä jo rupesi epäilemään tappelun päätöstä, varsinkin koska hän tunsi hevosen horjahtelevan liukkaalla tiellä ja veren vuotavan haavoistaan, jonka lisäksi toveri ei voinut tulla hänen avukseen.
Tappelun kiihkossa ei kukaan ollut huomannut, että kevyihin talonpoikaisvaatteisiin puettu nuori mies oli rientänyt paikalle. Hetken epäiltyään mille puolelle asettuisi, otti hän paksun puun ja iski sillä vanhempaa miestä selkään niin kovasti, että tämä tuskasta ulvoen kaatui maahan. Helppo tehtävä on vapautua yksikätisestä ryöväristä, ja kun nuorukainen vielä oli auttanut kaatuneen ratsastajan jaloilleen, oli tie auki matkamiehille.
Ryövärit olivat kadonneet jälkiä jättämättä.
Koko kahakka oli tapahtunut sellaisessa hiljaisuudessa, että olisi saattanut luulla sitä pahaksi uneksi, jollei haavoittunut mies ja kuollut hevonen olisi jäänyt vakuuttamaan sitä todellisuudeksi.
Vieras nuorukainen seisoi hetkisen ajan epäillen, menisikö pois vai odottaisiko palkintoa, jonka hän mielestään hyvin oli ansainnut.
Vaivoin tointuivat matkustajat pelästyksestään. He olivat piispa Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut, pakoretkellä Norjaan. Palvelija, joka nuorukaisen avulla oli saanut haavansa sidotuiksi, kysyi, eikö vieraalle annettaisi palkintoa.
— Tietysti, tietysti, huudahti piispa, — ja paljon kiitoksia. Kutsu tänne hänet.