Nuorukainen tuli paikalla; hän oli tuskin 18 vanha, kasvot olivat hienot ja miellyttävät, silmät säihkyivät, kun hän, huomattuaan pelastamansa matkustavaiset hengellisiksi herroiksi, heitti päätään taappäin.
— Pyhän Pietarin nimessä! huudahti piispa, luoden häneen hämmästyneen katseen. — En iässäni ole nähnyt tällaista yhtäläisyyttä; katsoppas tänne, veli Knut.
— Niilo Sture, mutisi tuomiorovasti, — se on totisesti Jumalan ihme!
Piispa tuijotti nuorukaiseen vilkkumatta.
— Poikani, sanoi hän lempeästi, — olet pelastanut henkemme, mitä tahdot palkaksesi?
— Suojelustanne, jalot herrat.
— Ketä vastaan?
— Minut karkoitettiin vähäisen syyn tähden kotoa, aioin Norjaan, mutta jos te, jalot herrat, otatte minut palvelukseenne, niin ei kukaan uskalla ajaa minua takaa.
Nuorukaisen käytös oli tavaton hänen säätyiselleen miehelle. Sitäpaitsi tuli tuo kummallinen yhtäläisyys yhä enemmän silmiinpistäväksi ja piispan kekseliäissä aivoissa syntyi, hänen puhutellessaan nuorukaista, täydellinen, uusi järjestelmä.
— Annan sinulle synninpäästön, jos olet jotakin rikkonut ja julistan sinut kirkon suojeluksen alaiseksi. Kun meidät pelastit, teit Jumalalle otollisen työn, joka nyt saa palkkansa, sanoi piispa juhlallisesti.