Niilo herra lupasi kaikessa totella piispoja, sillä tahtoivathan he hänelle ja maalle onnea.
Papit kuuntelivat hymyillen hänen puhettaan ja nyökäyttivät toisilleen päätä hyväksymisen merkiksi.
Tämän keskustelun aikana oli aurinko noussut; tulipallona seisoi se jäävuorten yläpuolella, tarjoten komean, mieltä ylentävän näyn.
Mutta herrat punnitsivat verisen sodan alkamista isänmaassa, he eivät voineet muuta ajatella kuin taistelua ja verenvuodatusta.
Äkkiä avautui ovi ja sisään astui tavattoman pitkä mies, paljain päin, pitkät, valkeat kiharat riippumassa olkapäille.
Kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, syvä totisuus oli painanut niihin leimansa, mutta pienissä, harmaissa silmissä paloi omituinen tuli, joka miltei maneetin lailla vaikutti siihen, johon hän katsoi.
Keskustelevat herrat hämmästyivät hänet nähdessään, mutta heitä huomaamatta astui hän ikkunan luo ja rupesi katselemaan kummallista maisemaa.
Keskustelu lakkasi ja uteliaasti katselivat herrat omituista miestä, jonka poimuileva puku eninten muistutti munkin kaapua.
Jalat olivat paljaat, ainoastaan pohjia peitti hirvennahka. Käsivarsia verhosi irtohihat ja niiden tukevat jänteet ilmaisivat tavatonta voimaa. Oikeassa kädessä piti hän riimusauvaa, joka oli ihmeellisillä merkeillä kirjaeltu.
Heti hänen jälessään tuli ritari Pietarinpoika, joka silminnähtävällä levottomuudella kiirehti pappien luo ja pyysi heitä menemään juhlasaliin, jotta he välttäisivät miestä… jota ei ritari uskaltanut ajaa pois… Hänen käytöksessään oli jotakin tavattoman tuskallista, joka suuresti hämmästytti matkustavaisia, varsinkin tarkkaavaista Knutia.