Knut huomautti että se ehkä oli ollut unta, mutta Sunnanväder suuttui ja sanoi, että se tiesi suurta onnettomuutta; se oli ollut varoitus.
— Sitä en ymmärrä, sanoi Knut. Sunnanväder pani kädet ristiin.
— Ystäväni, minä pyydän sinua, jääkäämme tänne; jos me menemme
Tukholmaan, niin meidät pian sidotaan käsistä ja jaloista.
— Mutta ajattele kunniaa, mainetta, arvoa!
— Mieluummin vietän elämäni täällä autioitten kallioiden keskellä köyhyydessä ja puutteessa, ilman kunniaa ja mainetta, kuin ajan takaa häikäisevän kirkasta, mutta epävarmaa maalia! Ajattele meidän rikoksiamme; me emme Jumalan edessä ole puhtaat, meidän omallatunnollamme on asioita, joita emme voi peittää iäiseltä tuomarilta, vaikka maailmalta ne voimmekin salata.
Hänen sanoissaan oli sellainen kuoleman tuska, että Knutkin hetkeksi meni ymmälle. Mutta hän tointui pian ja koetti sekä leikillä että vakavin sanoin rohkaista ystävänsä mieltä. Sunnanväder oli luultavasti kadottanut sormuksen astuessaan hevosen selästä, korppi oli aamun koittaessa, löytänyt sen linnan pihalta; se ei ollut kuin hyvä enne että lintu oli jättänyt sen takaisin omistajalle.
Vihdoin hänen todellakin onnistui rauhoittaa levoton pappi. Yhä taipuvaisempana kuunteli hän Knutin lohdutusta ja mukautui taasen hänen suunnitelmiinsa, jopa lupasi Knutin seurassa jatkaa matkaa Tukholmaan.
Kun Sunnanväder vihdoin oli kokonaan tointunut, kutsuttiin Niilo herra sisään.
Knut ilmoitti hänelle minkätähden ensimäisen kapinan piti puhjeta juuri täällä. Taalain maakunnat olivat niin kaukana muista maakunnista, etteivät ne ottaneet vastaan vaikutuksia ulkoapäin, mutta niissä vallitsi sellainen sisällinen voima, että ne saattoivat hallita kaikkia muita ja innostuttaa ne seuraamaan itseään, kunhan ne vaan yksimielisesti vaativat olevien olojen kumoamista.
Niin oli Engelbrektin käynyt, niin myöskin — valitettavasti — Kustaa Eerikinpojan, mutta helpointen voittaisi Niilo Sture, sillä kansa rakasti häntä ja luotti häneen.