Pappi tahtoi tietää, mitä se kuvasi, joka riippui vastapäätä hänen sänkyään… hän nousi ylös voidakseen paremmin nähdä… se kuvasi Johannes Kastajan mestausta.
Hän heittäysi vuoteelleen, hiki pisaroi hänen otsaltaan, mutta vilkkumatta katseli hän kamalaa taulua.
— Verta, verta, mihin silmäni vain sattuu! vaikeroi hän, peittäen kalpeat kasvot käsillään. — Sekä valveella että nukkuessani näen vain liekkejä, verta ja teloittajien kirveitä…
Haudan hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, silloin tällöin vaan kuului puumadon nakerteleminen suuresta tammikaapista… vähitellen saavutti hänet horrostila, unen airut; samassa hän heräsi siihen, että korkean, holvatun ikkunan edessä rupesi kuulumaan kumeaa suhinaa ja läpitunkevaa rähinää. Hän hypähti ylös vuoteestaan.
Ikkunan ulkopuolella lenteli kaksi ääretöntä korppia ja toinen piteli terävissä kynsissään loistavaa esinettä, jota se koetti puolustaa terävällä nokallaan ja väkevillä siivillään.
Piispa astui ikkunan luo ajamaan pois rauhanhäiritsijöitä, mutta huomasi samassa toisen nokassa tuon loistavan esineen, joka juuri näytti olevan riidan esineenä… Näkikö hän oikein… eikö se ollut hänen oma sormuksensa, sinettisormus, jonka suureen, vihriään kiveen hänen perhevaakunansa oli kaiverrettu?
Vapisevin sormin rupesi hän etsimään sormusta… niin, se oli todellakin poissa — mutta kuinka, kuinka korpit sen olivat saaneet kynsiinsä?
Vihdoin sai hän kiivailla liikkeillä linnut pelästytetyiksi. Ne rikkoivat lentäessään ruudut ja liitelivät rääkkyen sinne tänne, kunnes asettuivat likeiselle kalliolle.
Vavisten avasi Sunnanväder ikkunan: siellä, muurilla olikin sormus. Hän tarttui siihen kiihkolla ja jäi vielä lampun valoon tarkastamaan, oliko se todellakin hänen omansa; sitte hän pisti sen sormeensa ja painoi sen niin syvälle kuin taisi… Mistä korppi oli saanut sen?… Taaskin harhaili hänen katseensa tauluun… ikkuna oli jäänyt auki; lampun liekki läähätti, henkilöt tuossa mestaustilaisuudessa liikkuivat… samassa leimahti tuli, seuraavassa hetkessä sammuakseen, joten vanhuksen mielestä tuli pilkkosen pimeä. Ja tuskasta huutaen vaipui hän pyörtyneenä permannolle.
Sellaisena tapasi hänet hänen ystävänsä Knut, mutta kului pitkä aika ennenkuin hän sai hänet tointumaan; hänen ensi silmäyksensä tarkoitti sormusta, jota hän suonenvedontapaisesti pusersi kädessään, sitte nojasi hän päänsä ystävän rinnalle ja purskahti pitkään, katkeraan itkuun. Knut luuli väsymyksen olevan syynä tähän kaikkeen, mutta sitte kertoi Sunnanväder sormuksesta… jota hän aina oli kantanut sormessaan… miten se oli joutunut korpin kynsiin?… Saattoiko Knut, saattoiko kukaan sen sanoa, vai oliko se saatanan vehkeilyä?