— Rakas ystävä, jääkäämme tänne Taalaihin, täällä olemme turvassa, mutta jos menemme tiikerin pesään, niin hukka meidät perii.
— Mitä raukkamaisuutta tämä on! huudahti Knut; — pyysihän Trondhjemin arkkipiispa Ruotsin neuvostolta meille täyden vakuuden, että itse saisimme tulla Tukholmaan ajamaan asiaamme.
— Mutta silloin tulee ilmi kaikellaisia asioita…
— Todistuksia ei löydy, me luotamme Herraan ja ystäviimme Tukholmassa. Paavillinen kirkko on oleva kilpi, jolla pyhimykset peittävät päämme, joten ei kerettiläiskuningas eikä piru itse voi meitä vahingoittaa.
— Mutta mihin tämä viimeinen tuuma oikeastaan johtaa?
— Rakentaa valtakunnan ja meidät kaikki kokonaan uudestaan; mutta me olemme molemmat matkasta väsyksissä; jatkakaamme huomenna keskusteluamme. Hyvää yötä!
Knut meni huoneeseensa. Hänen mielessään liikkui ylpeitä tuumia ja ne häntä miellyttivät siihen määrään, ettei hän malttanut nukkua, vaikka kyllä olisi tarvinnut lepoa.
Sairaan Sunnanväderin unta sensijaan häiritsivät levottomat unet, eikä yöstä tahtonut tulla loppua.
Vihdoin lankesi heikko valo jäisille vuorenharjanteille ja pian ne kiilsivät ja välkkyivät kuin kullatut kirkontornit, mutta piispa käänsi niistä pois väsyneet silmänsä, häneen ei luonnon kauneus vaikuttanut… hän toivoi päivää, jolloin ihmiset taas liikkuisivat… Huone, joka hänelle oli annettu, oli synkkä, sitä valaisi pieni kuparinen kattolamppu.
Himmeä valo lankesi yksinkertaisille, karkeille seinille, joilla riippui muutamia tauluja.