"Niilo Sture" oli tavattoman helposti oppinut näyttelemään osaansa; alussa käyttäytyi hän hiukan kankeasti, mutta pian kankeus katosi ja hänen esiintymisensä oli arvokas, vapaa ja miellyttävä.

Syötyään vahvan päivällisaterian — ajan tavan mukaan kuului siihen kaikellaisia liharuokia, vihanneksia, olutta, simaa ja viiniä — vetäytyivät herrat heille osotettuihin huoneisiin ja viipyivät koko päivän salaisissa keskusteluissa.

Aarent Pietarinpoika oli siihen sangen tyytyväinen, sillä hän tarvitsi aikaa ajatella, miten nyt olisi meneteltävä. Tuohon Niilo Stureen hän ei uskonut, mutta vähät siitä: edistäessään heidän asiaansa, edisti hän omaansa, ja se oli pääasia.

Hänen käytöksensä oli miellyttävä, lienee hän sitte ollut kuka tahansa, ja ritarin mielestä oli suuri onni että liike saisi alkunsa hänen talostaan ja että molemmat piispat sitä johtivat.

Ensi työkseen hankki hän nyt korkealle vieraalleen ritarillisen puvun ja oli kaikissa suhteissa osoittavinaan hänelle suurinta kunnioitusta.

Niin pian kuin suinkin päätti hän kutsua kokoon tyytymättömät, ilmoittaakseen heille tuon suuren uutisen, joka oli saattava heidät kaikki virkeään toimintaan.

Taitavasti tutustutti Knut nuoren oppilaansa niihin olosuhteisiin, joita hänen täytyi tuntea, voidakseen näytellä osaansa. Ja hämmästyksekseen huomasi piispa, että nuorukainen tavattoman helposti käsitti asiain tilan; sitäpaitsi oli hän kirkon mitä lämpimin ystävä, jonka johdosta Knut sittemmin eräälle ystävälle oli huomauttanut, että jollei hän ollutkaan se joksi hän itseänsä sanoi, niin hän tämän kautta ansaitsi Sture-nimen paremmin kuin se joka sitä oli kantanut.

Kun "Niilo herra" sitte oli lähtenyt hänelle määrättyihin huoneisiin, niin piispat vielä kauvan istuivat kahdenkesken juttelemassa.

Knut teki mitä rohkeimpia suunnitelmia. Arkkipiispanistuin oli joku kuukausi sitte ryöstetty häneltä, mutta sen hän ottaisi takaisin; paavi itse hänet vihkisi ja sitte hän itsevaltiaasti hallitsisi Ruotsin kirkkoa ja ehkä koko maata, sillä tuo Niilo Sture olisi tietysti vain ase hänen mahtavissa käsissään.

Sunnanväder tarttui hänen käteensä ja virkkoi huolestuneesti: