— Hänellä ei ollut suuria aseita, mutta jumalallinen voima johti hänen käsivarttaan ja hän karkoitti rosvot.
Knut kääntyi Sunnanväderin puoleen, joka sairaana ja onnettomana oli vaipunut istumaan.
— En ikinä unohda millä hämmästyksellä sinä häntä katselit.
Sitte puhui hän Aarent Pietarinpojalle:
— Piispa oli muinoin kanslerina Sturen talossa, joten hän useinkin oli polvellaan kiikuttanut Sten herran poikia; hän tunsi paikalla jalot piirteet ja vähitellen meille selveni, että se jonka olimme luulleet kuolleeksi, ilmi elävänä seisoi edessämme.
— Vaikea oli saada Niilo herraa uskomaan salaisuuttansa… hän kertoi että toinen oli haudattu hänen asemastaan… uskolliset ystävät olivat kehoittaneet häntä siten pelastamaan henkensä. Halvassa valepuvussa läksi hän Taalaihin, aikoi Norjaan, josta hänen piti kirjoittaa surevalle äidilleen. Me otimme hänet tänne mukaamme ja nyt kysyn teiltä, ritari, tahdotteko ruveta hänen ystäväkseen ja suojelijakseen ja ottaa käteenne miekan ja keihään, riistääksenne kerettiläiskuninkaalta hänen verisen valtikkansa?
Hän vaikeni ja tutkiva katse tuijotti ritariin.
Aarent Pietarinpoika oli joutunut hämilleen, hetkisen ajaksi näkyi epäilys hänet vallanneen, mutta äkkiä lensi hänen päähänsä uusi tuuma, hän tarttui nuorukaisen käteen ja alkoi kunnioittavasti:
— Tervetuloa talooni, jalo Sture, olkoon tämä linnani turvapaikkananne, kunnes astutte arvokkaampaan! Tyytymättömien luku lisääntyy päivä päivältä, he tarvitsevat ainoastaan johtajan, joka nyt on löydetty! — Jalo Sture, johtakaa te meitä taisteluun isänmaan edestä!
Noin suurta myöntyväisyyttä Knut tuskin oli odottanut, mutta olkoot hänen menettelynsä syyt mitkä tahansa, niin edisti hän joka tapauksessa heidän tuumiaan, ja se oli pääasia.