— Katso minuun! kuului ankara ääni.
Sunnanväder totteli hetkeksi, mutta tunsi rinnassaan ikäänkuin puukon iskun ja teki kädellään torjuvan liikkeen.
— Elämä on lyhyt, ajattele Helin valtakuntaa, siellä ei viheriöitse ainoakaan puu, siellä ei virtaa ainoakaan lähde, vaan uskottoman palvelijan kädet sidotaan kiinni kallioon, kunnes loppu tulee.
— Loppu? kuiskasi piispa ja hänen silmänsä riippuivat tietäjän huulilla.
— Niin, siellä vallitsee kirkkaus, jota eivät ihmissilmät näe ja jota ei ihmiskieli taida, lausua, se on niin kaukana… minä tunnen sen tuhatvuotisten tuskien takaa, voi, voi, voi sitä, jonka täytyy odottaa niin kauvan!
Tietäjän puheessa ja koko käytöksessä oli jotakin niin valtavaa ja suurta, että Knut hämmästyneenä jäi häneen tuijottamaan.
Mutta niinkutsuttu Niilo Sture unohti kokonaan osansa ja heittäytyi vanhuksen jalkain juureen.
— Sinä joka tunnet ihmissydämet, puhui hän, — sano minullekin, mikä kohtaloni on oleva.
Myötätuntoisena silmäili vanhus kauvan aikaa polvistuvaa nuorukaista.
— Huolettomat ja kevytmieliset ovat saavat palkkansa, sanoi hän, — elämän korkein ilo on sinulle muuttuva suurimmaksi tuskaksi.