Vanhus kääntyi pois ja nuorukainen peitti kasvot käsillään ja itki; hän ei itsekään tietänyt miksi.

— Tämä on hullunkurista, sanoi Knut, joka ensin tointui hämmästyksestään, — tuon vanhuksen tähden unohdamme aterian, jolle isäntä juuri meitä kutsui.

He jättivät kaikki kolme huoneen, mutta ritari pysähtyi ja sanoi nöyrästi:

— Anna anteeksi, viisas Ingiald, jos vieraani ovat sinua loukanneet, äläkä minulle kosta sitä, mihin en ole syypää.

— Minä tulin vainajan tähden.

— Vaimoniko? kysyi ritari kalveten.

— Hän näyttäytyi minulle yöllä ja vannotti minua ajoissa varoittamaan sinua.

— Mistä?

— Salahankkeista, jotka tulevat tuottamaan perikadon sinulle ja monelle muulle.

— Mitä se häneen kuuluu?