Ikkunan ääressä seisoi Richissa. Aurinko oli sulattanut lumen ja koko maisema loisti vihreähtävässä valaistuksessa; jo näkyi kevään ensi merkkikin: seljapuun nuput paisuivat. Nuori tyttö nautti näköalasta, joka leveni hänen edessään, mutta uneksien, itsetiedottomasti; kummallinen kaiho täytti hänen rintansa, hän olisi tahtonut painaa syliinsä koko maailman.
Samassa rupesi rouva Ingierd voihkimaan ja tyttö heräsi unelmistaan; hänen kauniille kasvoilleen nousi veitikkamainen hymy ja malttamattomasti käänsi hän päätään, ikäänkuin lausuakseen toivomuksen, että tuo komento nyt sillä kertaa loppuisi.
Vanha rouva nousi todellakin, teki moneen kertaan ristinmerkin ja vaipui huoaten — ehkä se oli helpoituksen huokaus — mukavaan nojatuoliin suuren lieden ääressä.
Tyttö viipyi yhä ikkunassa; nähtävästi hän odotti jotakin.
— Richissa, virkkoi äiti vaikeroivalla äänellä. Tyttö kääntyi paikalla.
— Mene heti makuuhuoneeseeni ja ota rahalaatikosta, tiedäthän missä se on, 10 viisitoistaluotisesta hopeasta tehtyä markkaa ja anna ne linnanvoudille; hänen tulee lähettää ne Trondhjemiin hurskaalle rippi-isälleni Eustachiukselle. Hurskaan miehen pitää rukoilla puolestani ja sitte tulla tänne; niin pian kuin suinkin; raskas taakka painaa mieltäni; minä halajan rippiä.
— Rakas äiti, sanoi tyttö hymyillen, — mitä hurskas isä tekee maallisilla lahjoilla; hänen tehtävänsähän on paastota ja rukoilla.
— Jumalaton lapsi! huudahti hyvä rouva, unohtaen kaikki vaivansa, — sinä herjaat!
Enempää ei hän saanut sanotuksi ja Richissa, huomaten hänen mielenliikutuksensa, riensi kiireesti noutamaan pulloa, jossa oli viinalikoa; sitte hän kultaiseen lusikkaan kaasi muutamia pisaroita kallisarvoista lääkettä ja ojensi lusikan äidille, joka sen paikalla otti, lausuen:
— Sinä olet ymmärtämätön lapsi, joka annat häijyjen ja paatuneiden ihmisten vaikuttaa itseesi.