— Mutta… rahat ovat lopussa ja… ja…
— Vai ette te vielä ole saanut asioita niin järjestykseen, että voisitte lyödä uutta, huomautti Grym terävästi; — onneksi osaan minä ottaa sieltä, missä on otettavaa. Valtionhoitaja Sten Sture — ei se, jolla oli kunnia olla isänne — lainasi suuria summia Norjasta ja minä olen varma siitä, että säädyt maksavat ne hänen pojalleen, kun hän nyt on näin ahtaissa oloissa.
— Niinkö arvelette?
— Arvelen että sanansaattaja paikalla on lähetettävä viemään kirjettä ja että me heti senjälkeen lähdemme matkaan.
* * * * *
Norjan sydänmailla, likellä Trondhjemia, oli suuri kartano, joka muinoin kuului mainiolle Reen luostarille, mutta joka sitte vaihtokaupan kautta oli joutunut mahtavan Henrik Henrikinpojan käsiin. Tämän kertomuksen aikaan oli hän jo tosin kuollut ja tila oli jäänyt hänen leskelleen, ylhäiselle rouva Ingierdille, joka tyttärensä kanssa yhä vieläkin asui siellä.
Richissa oli 18 vuotias, iloinen ja vallaton tyttö, joka tuontuostakin otti vapauden tehdä pilaa ankarasti kirkollisesta mutta yksinkertaisesta äidistään.
Korkeassa, holvikattoisessa huoneessa leimusi komea takkavalkea, tuontuostakin sirotellen ilmaan kimputtain säkeniä.
Kauniisti maalattu jumalanäidin kuva riippui pienen alttarin yläpuolella, alttarilla seisovasta suitsutusastiasta levisi ikäänkuin sumua, joka laskeutui peittämään taulua ja täyttämään ilmaa raskaalla ryydinhajulla.
Rouva Ingierd oli pitkän aikaa ollut polvillaan, rukousnauha käsissään, jotka olivat ristissä; hänen rukouksensa oli lakkaamatonta vaikerrusta.