Päätettiin että taalain junkkari vastedeskin retkeilisi yksin pitkin pitäjiä. Pietari Grym lupasi pysyä paikoillaan, saadakseen rauhassa hautoa tulevaisuuden suunnitelmia.
Tähän saakka oli Niilo matkustanut yksin Ylä-Taalaissa, joka jo ennestään oli ollut tyytymättömien kokouspaikkana, mutta miten lienee ollut: oliko eteläosa Taalainmaata likeisemmän yhteytensä takia muun maan kanssa saanut enemmän tietoja kuninkaasta ja ruvennut häntä rakastamaan, vai oliko junkkari kadottanut vaikutusvoimansa — sitä hän itse oli taipuvainen luulemaan —, hänen menestyksensä vaan ei ollut niin suuri kuin ennen. Hän kyllä kertoi läksynsä, mutta siitä oli kadonnut lämpö ja elämä ja kuulijat pysyivät välinpitämättöminä, ilmoittaen vannoneensa uskollisuutta Kyösti kuninkaalle ja haluavansa pysyä sanassaan.
Tänne saapui hänelle tieto Knutin kamalasta retkestä Tukholman katujen halki, ja hänen rohkeutensa pakeni pakenemistaan. Grymiä hän pelkäsi, mutta pelastuksen toivoa ei ollut.
Silloin sai hän kirjeen Pietari Grymiltä, joka kutsui häntä takaisin.
— Norja on meille avoinna, sanoi hän. — Fredrik Holsteinilainen on tosin tunnustettu kuninkaaksi, mutta kruunaus ei vielä ole tapahtunut ja koko kansa tahtoo liittyä Ruotsiin. Kun Sturen poika astuu esiin vaatimaan kruunua, niin he ottavat hänet vastaan avosylin ja kapina seuraa ihan itsestään.
— Piispa Sunnanväder ja mestari Knut sanoivat myöskin…
— Niin, he tunsivat kyllä aseman; olisi hauska tietää, kertoiko Sunnanväder viimein oleskellessaan siellä, minkä aarteen hän täältä oli löytänyt.
Taalainjunkkari punastui.
— Minulla on suosituskirje mestari Knutilta Trondhjemin arkkipiispalle, sanoi hän.
— Pyhän Eerikin nimessä, miksi te nyt vasta sen sanotte! Me lähdemme paikalla sinne!