— Siihen ettei hän mitään sano.
Munkki ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta hän näki hänet siinä istumassa, silmät maahan luotuina, hohtavin poskin ja pienet kädet vapisten mielenliikutuksesta.
Isän täytyi käydä kiinni tuohon somaan kätöseen eikä tyttö tällä kertaa sitä vetänytkään pois.
— Puhu, lapseni, sanoi hän lempeästi.
— Mitä minä sanon? kysyi tyttö nyyhkyttäen.
— Syyn äitisi synkkämielisyyteen, sanoi munkki, tyynnyttävästi silittäen pientä kättä.
— Olen sen jo sanonut.
— No, sano se vielä kerran.
— Se on se, etten minä tahdo käydä ripillä.
— Vai niin, virkkoi munkki nolona, — no mutta tee se! Tyttö loi häneen veitikkamaisen katseen.