Täällä istui herra Eerik Banér muutamien vanhempien herrojen kanssa. He puhelivat miltei kuiskaten ja vilkaisivat tuontuostakin naisten pöytään päin. Yleinen huomio oli nähtävästi kiinnitetty sinne.
Kustaa Eerikinpoika oli kahdenkymmenenkahden vanha roteva mies, jonka ruumiinmuoto oli mitä sopusuhtaisin. Hänestä oli sanottu, ettei hänen vartalostaan voinut tavata ainoaakaan vikaa; hänen hiuksensa ja partansa olivat vaaleat, silmät syvät, siniset, nenä kaunis ja suu lujasti koossa. Se antoi hänen kasvoillensa miehekkyyden leiman. Tällä hetkellä olivat kulmakarvat rypistetyt hiukan likemmä toisiaan, haaveksivana tuijotti hän tuleen, kokonaan unohtaen nykyisyyden.
Kahdet silmäparit seurasivat häntä: herra Gregorin nuori rouva, kaunis Sofia ja tämän vieläkin kauniimpi sisar Dorotea katselivat häntä lakkaamatta.
Kauniimpaa neitosta kuin Dorotea ei ollut koko Tanskassa. Pohjoismaalaiselta ei hän näyttänyt laisinkaan. Hän oli etelämaalainen sekä ulkomuodoltaan että mieleltään; tumma tukka, suuret, säteilevät silmät, mehevät, punaiset huulet ja ennen kaikkea upea vartalo — kaikki hänessä todisti toista maaperää kuin pohjolan. Ja samallainen oli hän luonteeltaan: kiivas ja intohimoinen. Äiti oli kuollut hänen syntyessään, mutta jota suuremmaksi hän kasvoi, sitä itsevaltiaammin kohteli hän isää ja sisarta. Hän oli niin käskevä ja vaatelias, että koko talon täytyi taipua hänen tahtonsa alle. Ja itsekäs hän oli siihen määrään, että kun isä kerran kielsi häneltä rahat, joilla hän tahtoi ostaa koiran, niin hänen käskystään otettiin kiinni nuori tyttö, joka kuljetettiin Kööpenhaminaan ja myytiin torilla samasta hinnasta kuin koira; vanhempien suru ei häneen laisinkaan koskenut.
Mutta viime kuukausina oli hänen luonteensa muuttunut. Seurusteleminen Kustaan kanssa oli synnyttänyt liikuttavaa suloa koko hänen olentoonsa; rukkasiakin hän nyt jakeli monille kosijoilleen säälivämmin kuin ennen. Hänen sielunsa näkyi vallanneen yksi ainoa toive, tai oikeammin sanoen luja päätös: voittaa Kustaan rakkaus.
Nuori mies oli vanhempaankin sisareen tehnyt syvän vaikutuksen. Sofian lempeämpi luonne soveltui paremmin Kustaan luonteelle, mutta Dorotean mustasukkaisuus sai sisaren taipumaan avioliittoon, jonka tarkoitus oli eroittaa hänet salaisen rakkautensa esineestä ja jouduttaa sisaren onnea; varmaankaan ei herra Eerik Banér voisi vastustaa tyttärensä rukouksia ja niin pian kuin hän olisi antanut suostumuksensa, tulisi Doroteasta Kustaan puoliso. Sofia tukahdutti sävyisästi kaikki kateuden tunteet ja päätti kaikin voimin rakentaa rakastetun sisaren onnea.
Mutta tänään oli Kustaa ollut tavallista vaiteliaampi ja suljetumpi. Dorotea oli pyytänyt häntä soittamaan luuttua, mutta hän oli kieltäytynyt. Hänen kasvoillaan oli tuskan piirre, jota niissä ennen ei ollut näkynyt, ja se pani molempien sisarten sydämet sykkimään: toinen tunsi hellää myötätuntoisuutta, toinen pelkoa.
— Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Dorotea tuskallisesti.
— En ymmärrä, vastasi Sofia.
— Niin, koskahan sinä jotakin keksisit! tuli ärtyisäksi vastaukseksi.