Ingierd rouva oli vallan ihastunut nuoreen vieraaseensa. "Mikä vaatimaton nuori mies!" sanoi hän, "ja mikä jalo luonne!"
Niilo Sturelle vakuutettiin illan kuluessa usealta taholta uskollista apua. Hänen olisi pitänyt iloita ja riemuita ajatellessaan tulevaisuutta.
Kun vieraat illalla erosivat, ajatteli moni heistä kadehtien Ingierd rouvaa, jonka onnellinen talo sai tarjota suojaa jalolle vieraalle.
Hänelle ja hänen seuralaisilleen oli valmistettu mitä mukavimmat makuusijat. Peder Grym heittäytyi täysissä tamineissaan pehmeille patjoille ja virkkoi:
— Tästä talosta me emme aivan kiireesti lähde!
Mutta taalainjunkkari vaikeni. Hän istui pöydän ääressä ja itki.
— Mitä peeveliä tämä merkitsee?
— Minä olen roisto, minä en ansaitse muuta kuin kuoleman.
— Ole huoleti, kyllä se vielä tulee.
— Tämä on kamalaa petosta… ja he uskovat meihin!