— Sitä ei sanota kenellekään.
— Mutta hän näkee sen kasvoistani ja ajaa minut ylenkatseella luotaan.
— Se on luonnollista, jollei silmilläsi ole muuta sanomista. Ei!
Pane sinä ne puhumaan toista kieltä, jota hän ymmärtää.
— Sitä en koskaan uskalla.
— Uskalluksella ne voitot voitetaan… mutta kuuleppas, oletko huomannut tuota Ceciliaa?
— En, en ole huomannut muita kuin hänet.
— No, sinäpä pidit kiirettä. Onneksi olkoon!… toista tekee minun mieleni. Olen hänet jossakin nähnyt, mutta missä? Sitä en saa päähäni.
Suuret tuumat paisuttivat hänen mieltään, hän pani levolle ja nukkui pian syvää, rauhallista unta.
Mutta taalainjunkkari asteli levottomana edestakaisin huoneessa. "Kuinka se rakkaus voi tulla niin äkkiä!" mietti hän. "Jos heti huomisaamuna lähtisin pois, niin ehkä voisin hänet unohtaa… mutta ei, sitä katsetta en koskaan! Voisin ehkä voittaa hänen rakkautensa… Kieltäytyisinkö siitä?… Sitte hän ehkä soisi anteeksi ja voisi kunnioittaa… Ei! minua ei kukaan voi kunnioittaa." Ja taas alkoivat hänen kyyneleensä vieriä, hänen heräävä omatuntonsa ne pusersi esiin, hän itki kunnes nukkui levottomaan uneen.
Richissa oli lähettänyt pois palvelijansa, hän ei tarvinnut apua. Hän istui äänetönnä, liikkumattomana, itsekään tietämättä mitä ajatteli… Äkkiä hän nousi. "En ymmärrä mikä minun on, tällaista ei vielä milloinkaan ole liikkunut mielessäni! Mikä kärsimyksen ilme tuon nuorukaisraukan kauniissa silmissä! Minäpä puhun hänelle, koetan vahvistaa hänen itseluottamustaan. Ja kun hän sitte palaa kotimaahansa, niin hän ehkä joskus ajattelee tai kirjoittaa: