Muut ritarit pitivät myöskin puoliaan; he eivät mielestään koskaan olleet juoneet niin hyvää viiniä; munkkienkin käsissä kulkivat kannut miehestä mieheen ja jokainen joi niin paljon kuin jaksoi. Viinin vaikutus oli mitä elähyttävin ja pian kaikui nauru ja puhelu äänekkäämpänä kuin oikeastaan olisi sopinut niin pyhässä paikassa.
Sillaikaa oli Iivar Gryn istuutunut pöydän päähän, missä kaunis kynä ja suuri pergamentti häntä odotti. Vieressä oli kappale vahaa ja pieni, palava lamppu.
Hän tarttui kynään, katseli miettien ympärilleen ja kirjoitti suurilla, säännöllisillä kirjaimilla:
"Minä ritari Iivar Gryn testamenttaan jo elinaikanani Kallön luostarille ja koko sen veljeskunnalle syvimmän halveksimiseni. Sinä aikana, jonka olen viettänyt heidän joukossaan, olen huomannut, että juoppous, omanvoitonpyyntö, epäsiveellisyys ja petollisuus ovat heidän pääasiallisina uskonkappaleinaan. Minä olin kuristamaisillani kuoliaaksi heidän piispansa ja hän osti elämänsä siunaamalla minut; minä ruoskin kerran heidän johtajaansa ja hän mateli polvillaan edessäni ja suuteli käsiäni. Olen eri tavoin vietellyt luostarin kolmeakymmentä veljeä syntiin ja he ovat kaikki paikalla langenneet; he ovat varastaneet, valehdelleet, vieläpä tehneet pahempiakin syntejä; kukaan ei ole moittinut minua hävyttömyydestäni; selkäsaunan pelko on kahlehtinut heidän kätensä ja kielensä; rahasta ja tavarasta he myyvät sielunsa saatanalle, mutta vaikken tosin usko että hän heitä huoliikaan, niin lorun lopuksi ja kiiruhtaakseni heidän joutumistaan hänen haltuunsa tahdon harmittaa heitä sillä tiedolla, että minä tämän testamentin kautta voitan viisitoistasataa markkaa, josta olen lyönyt vetoa, ja munkit saavat — pitkän nenän."
Lopetettuaan päästi hän rinnastaan helpoituksen huokauksen, hieroi tyytyväisenä käsiään ja piirsi vihdoin nimensä alle.
— Eihän kukaan kieltäne, että olen täysissä järjissäni? kysyi Iivar herra.
Kaikki todistivat hänen olevan selvällä järjellä, munkit ja johtaja käsi sydämellään.
— Puuttuu siis vain, jalot herrat, että todistatte nimikirjoitukseni oikeaksi, jatkoi Iivar.
Lääniherra ja Otto Krabbe suostuivat hänen pyyntöönsä, vaikka epäillen.
— Entä te, jalo herra? kysyi Iivar Kustaalta.