— Tahdotte varmaankin tehdä pilkkaa hurskaista isistä, arveli Otto
Krabbe.
— Odottakaa, sanoi Iivar Gryn. — Ette vielä ole nähneet loppua; juokaa ja jutelkaa munkkien kanssa sillaikaa kun minä kirjoitan testamenttia.
Samassa tuli eräs palvelevista veljistä ilmoittamaan, että ritareja odotettiin ruokasaliin.
Lähdettiin siis sinne, mutta matkalla kutsutti lääniherra luokseen palvelijan ja käski hänen pitää hevosia satuloituina portin edustalla sekä toimittaa herra Iivar Grynille ratsun.
Koko munkkijoukko oli koolla suuressa ruokasalissa ja kaikkien kasvoista loisti tyytyväisyys.
Pöydillä seisoivat nuo määrätyt viinikannut, joista viisi oli puhdasta hopeaa ja loput eri metallia, enimmäkseen jalokivien koristamia. Viini kimalteli kannuissa ja vesi suussa, ahmivin katsein nauttivat munkit jo edeltäkäsin jalon rypäleen mehusta.
Ritarien astuessa saliin teki Iivar Gryn syvän kumarruksen ja virkkoi:
— Toivon että arvoisa isä ja hurskaat veljet tänäpänä sallivat minun toimittaa isännänvirkaa? Kyllä, poikani, vastasi johtaja. Kyllä, kyllä! kuului kaikuna pitkin salia.
— Juon siis terveydeksenne, jalot ritarit, ja kiitän teitä sydämellisesti siitä että olette saapuneet tänne!
Hän vei kannun huulilleen ja joi ja joi; näytti siltä kuin ei hän olisi aikonutkaan lakata. Kun kannu oli tullut puolilleen, laski hän sen käsistään ja veti syvältä henkeään.