— Aion mennä luostariin, vaikeroi Iivar, — annan kaikki tavarani, kotini, kontuni, kiinteimistöni, irtaimistoni luostarille; sukulaisia minulla ei ole, kenelläkään ei ole oikeutta perintööni, miksen rehellisesti maksaisi niille, jotka melkein kokonaisen kuukauden ovat minua elättäneet ja vaatettaneet?
Johtajan rasvaiset kasvot loistivat tyytyväisyydestä.
— Kärsimyksemme ovat tarkoittaneet kirkon vaurastumista ja pyhien kunniaa! huokasi hän.
— Ette aavista mitä he ovat kärsineet tähteni, vaikeroi Iivar, — mutta kuitenkaan en tahdo sitoutua, vaan elän niinkuin tähänkin asti, kunnes mieleni muuttuu. Paholaisen täytyy vapaaehtoisesti lähteä minusta, en suostu karkoittamaan häntä väkivaltaisesti.
— Poikani, me tahdomme olla kärsivälliset kanssasi, huokasi hurskas isä.
— No, pane sitte pöytään parasta espanjalaista viiniäsi, kymmenen kannua ruokasaliin, toimita sitte esille paperia ja kynä; tahdon paikalla tehdä testamenttini ja olkoot nämä jalot herrat todistajinani. Mutta joutuin, munkki, en tiedä kuinka kauvan tämä halu minussa pysyy.
— Paikalla, paikalla, poikani! ja johtaja läksi kiirein askelin.
Mutta voi! Samassa näytti Iivar Gryn pitkää nenää hänen jälkeensä.
— Nyt saatte maistaa sitä suloista viiniä, joka päivästä toiseen on juovuttanut minua juovuksiin, virkkoi hän hiljaa. — Kyllä ne kirotut munkit ymmärtävät pitää huolta ruumiillisista tarpeistaan.
— Mitä te tällä oikeastaan tarkoitatte? kysyi lääniherra äärimmilleen hämmästyneenä.