— Onko herra Iivar Grynistä tullut pyhimys? kysyi Otto Krabbe.
— Hän on siksi tulemaisillaan, vastasi johtaja, tehden ristinmerkin. — Aamulla kun menimme pitämään rukousta, tapasimme hänet kirkossa jumalanäidin kuvan edessä, ja hän lauloi, sillä hänellä on komea ääni!… Kiitos olkoon pyhille marttyyreille, tämä on suuri, suuri ihme!
— Missä hän nyt on? kysyi lääniherra epäillen.
— Kirkossa, yhä vaan kirkossa.
— Sallitteko molempien toverieni seurata? kysyi Eerik Banér.
Se soti oikeastaan sääntöjä vastaan, mutta johtaja ei mielestään voinut kieltää ja kaikki neljä läksivät luostarikirkkoon.
Iivar oli jo ovessa heitä vastassa. Hän oli keski-ikäinen, lihava mies; hänen kasvonsa olivat pyöreähköt, hyväntahtoiset, hiukset ja parta punaiset; silmät kurkistivat veitikkamaisesti tuuheitten kulmakarvojen alta.
Nähdessään vieraat rupesi hän veisaamaan pyhän neitsyen kunniaksi. Sitte hän teki ristinmerkkejä, kumarsi ritareille ja astui kirkkoon heidän edellänsä, yhä veisaten ja tehden ristinmerkkejä.
— Tuossa kuulette nyt itse, kuiskasi johtaja. — Tämä on ihme, suuri ihme!
— Mikä teidän on, Iivar Gryn? kysyi Eerik Banér, laskien kätensä hänen olkapäälleen.