— Oletteko lukeneet tuosta Luther nimisestä miehestä? kysyi Eerik
Banér.
— Minulla ei ole ollut tilaisuutta siihen, vastasi Kustaa. — Mutta jota enemmän olen kuullut, sitä enemmän on mieleni tehnyt saada lisää tietoja hänestä.
— Eikö hän ollut munkki ja paavin palvelija? Ja eikö hän nyt ole luopio ja valapatto? Hirsipuun hän ansaitsisi ja se kai onkin oleva hänen osansa.
— Olette liian ankara, herra ritari, keskeytti hänet lääniherra synkän näköisenä. — Kerrotaan anekaupan ensin herättäneen hänen paheksumisensa ja saaneen hänet tarkemmin tutkimaan pyhiä kirjoituksia; jos hän niistä on tavannut toisen opin kuin se, jota tavallisesti tyrkytetään ihmisille, niin on vallan oikein että hän antaa löytämänsä valon loistaa ihmisille.
— Ei, hitto vieköön, munkin pitää vuorotellen lihottaa, vuorotellen ruoskia ruumistaan, lukea rämpyttää rukouksia sielujen pelastukseksi sekä koota rahaa niin paljon kuin suinkin luostarinsa rikastuttamiseksi. Mutta ajatustyöhön hänen ei pidä sekaantua; se ei kuulu hänen alaansa.
Nähtävästi onnistumaton kosimayritys harmitti Otto Krabbea; hänen harras halunsa oli saada aikaan sanasota Kustaa herran kanssa ja siinä hän toivoi oikein perinpohjin voivansa nöyryyttää hänet.
Mutta likempänä luostaria kävi oikotie, jota kuljettiin, niin kapeaksi, että ratsastajat ainoastaan yksitellen saattoivat päästä eteenpäin; keskustelu katkesi siis, eikä sitä enää matkan kestäessä jatkettu.
Isä Sigurd oli edellä rientänyt luostariin ja johtaja seisoi portilla ottamassa vastaan vieraita, siunatakseen heitä.
— Jumalan rauhaa, lausui lääniherra, — luostariin on taitanut tulla rauhanhäiritsijöitä.
— On, jalo herra, vastasi iso, suurivatsainen herra, varovaisesti silmäellen ympärilleen. — Mutta nyt on tapahtunut suuri ihme, josta koituu siunausta kirkollemme.