— Eikö kansleri…?
— Jos te käskette.
— En minä, mutta entä te itse?
— Minä mieluinten suon, ettei hän tule.
Keveästi hypähti Richissa hevosen selkään. Ei keitään palvelijoita… he vaan kahden… oikein huimasi hänen pientä päätään, mutta juuri näin hän oli tahtonut; nyt he saisivat jutella.
Ja kumma kyllä hän todellakin sai keskustelun kääntymään Niilo Stureen, nimittäin hän puhui hänestä. Nuorukainen lausui ainoastaan silloin tällöin sanasen, mutta hänen silmänsä olivat niin ilmehikkäät ja Richissa ymmärsi niin hyvin hänen ajatuksensa ja heidän mielissään vallitsi merkillinen sopusointu… he ymmärsivät toisensa melkein sanoittakin. Niin ihastuttavalla ratsastusretkellä ei Richissa milloinkaan ollut käynyt ja kotiin palatessa syleili hän Ingierd rouvaa ja kertoi, ettei hän vielä koskaan ollut tuntenut metsässä sellaista tuoksua, ilmassa sellaista kirkkautta ja puhtautta kuin tänään. Sitte hän juoksi huoneeseensa pukeutumaan, mutta purskahti äkkiä itkuun.
Joskus kauniina kesäpäivänä, taivaan ollessa aivan kirkkaana, nousee äkkiä pilvenhattara ja tuo tullessaan rankkasateen. Mutta sitä kestää vain hetkisen, sillä samassa seestyy taas taivas ja ilma käy entistä raikkaammaksi.
— En ymmärrä mikä minua vaivaa, ajatteli tyttö, valellessaan silmiään kylmällä vedellä. — En vielä milloinkaan ole käyttäytynyt näin hullunkurisesti.
Ingierd rouva kysäsi ikäänkuin sattumalta, mitä hän piti herra Niilo
Sturesta.
— Oikein paljon, vastasi tyttö, — hän puhuu niin viisaasti ja järkevästi, eikä koskaan liian paljon.