— Nyt he ovat löytäneet toisensa.
— Vihdoinkin! vastasi kansleri.
Vanha rouva sulki syliinsä vävypojan ja ystävällisesti otti Richissa vastaan kanslerin onnentoivotukset.
Hämmästyksekseen saivat nuoret kuulla, että häät ovat vietettävät neljäntoista päivän perästä.
Se oli heille tietysti hyvin mieluisaa, se tuli vaan niin kovin äkkiä, arveli Richissa.
Nyt saivat he yhtämittaa olla kahdenkesken ja astella käsikädessä kenenkään ihmettelemättä. Ja sitä kestäisi aina, aina.
Taalainjunkkari oli äkkiä kokonaan muuttunut, hänen epäilyksensä olivat menneet kuin puhaltamalla. Richissa oli uskonut onnensa hänen käsiinsä ja hän päätti tehdä hänet onnelliseksi.
Richissa eli kuin autuuden huumauksessa, uusi onni sai hänet unohtamaan kaiken muun. Sadat kädet tekivät työtä hänen häidensä valmistukseksi, hän vaan nautti hedelmistä.
Cecilia oli viettänyt viime ajan enimmäkseen yksin; paraikaa ompeli hän häähametta. Richissa piti sitä ihastuttavana, mutta äkkiä nosti hän katseensa työstä ja loi sen ompelijattareen.
— Cecilia, oletko sairas? kysyi hän kiihkeästi.