Kyyneleet tulvivat kuninkaan silmiin. Kiireesti läksi hän pois kokoussalista ja palasi linnaan. Mutta huoneessa oli syntynyt sellainen hiljaisuus, ettei kuulunut muuta kuin kuninkaan etenevät askeleet.
Silloin nousi kuninkaan kansleri ja puhui liikutetuin mielin ja murtuneella äänellä:
— Hyvät herrat ja miehet, kokoontukaa nyt tekemään viisaita päätöksiä, rukoillen Jumalalta hyviä neuvoja, sillä tässä on kysymyksessä korkea asia, joka koskee koko valtakunnan onnea. Te kuulette, ettei tässä ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko meidän täytyy noudattaa armollisen herramme ja kuninkaamme tahtoa ja rukoilla hänen suosiotaan ja ystävyyttään ja pyytää häntä pysymään kuninkaanamme niinkuin tähänkin asti; tai jos teistä on parempi, valita toinen ja lunastaa kuningas Kustaan tilukset, niinkuin juuri kuulitte hänen sanoneen. Muita keinoja ei meillä ole.
Mutta kukaan ei tähän vastannut mitään.
Eikä keskustelua myöskään syntynyt.
Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä pian seurasi kamala meteli, huutoja ja uhkauksia.
Ture Jönsinpoika tahtoi puheenvuoroa, mutta kukaan ei kuunnellut häntä.
Piispa Braskkin koetti korottaa ääntänsä, mutta kun ei hän saanut sitä kuuluville, läksi hän salista.
Kansa hajosi ryhmiin. Samoinajattelevat vaihtoivat tietysti mielipiteitä.
Kiihkeimmillään oli mielenkuohu porvarien ja talonpoikien kesken.
Varovaisuus oli kokonaan kadonnut.