— Mitä me teemme, jollei kuningas taivu? kysyi piispa, syvästi suruissaan.
— Emme välitä hänestä, puuttui puheeseen Ture herra, — ryhdymme uuteen kuninkaanvaaliin.
— Onko täällä sitte varaa valita?
— Minä en suinkaan tahdo ruveta kehumaan itseäni, mutta en luulisi valtakunnan säätyjen unohtaneen, että minä olen siunatun kuninkaantyttären Agneksen jälkeläinen ja sitäpaitsi Ruotsin vanhin ritari ja poikani naimisen kautta sukua jalolle rouva Kristina Gyllenstjernalle ja Sturelle. Onhan luultavaa, että yleinen toivomus kääntyy minun persoonaani… minä kyllä tyydyn valtionhoitajantoimeen, kunnes on totuttu muutokseen.
Piispa loi häneen halveksivan katseen.
— Minä luulin, että te rakkaudesta pyhään kirkkoon vihasitte kuningasta.
— Voitte olla varma siitä, että minä kyllä noudattaisin pyhän isän ja teidän tahtoanne ja kaikin puolin katsoisin hengellisen säädyn kunniaa ja etuja.
Muutkin läsnäolevat ritarit vakuuttivat piispalle samaa, mutta hän teki heille vain kumarruksen ja läksi.
— Ukko on tullut vanhaksi, kuiskailivat ritarit keskenään. — Rupeaa nyt tuollaisia suremaan, niinkuin ei täällä olisi kuninkaanalkuja yllin kyllin.
Mutta Ture herra sanoi ystävilleen, että nyt mennään kotiin jatkamaan keskustelua. Hänen viittauksestaan lensi portti selkosen selälleen.