Sen ulkopuolella seisoi kirjaviin vaatteisiin puettu palvelija, rinnalla riippumassa suuri rumpu.
— Katsokaa, hyvät herrat, hän saa kulkea edessäni pitkin katua lyöden rumpua, niin kansa ymmärtää, että tässä kulkee ystävä ja puolustaja! Seuratkaa minua, jalot herrat ja ystävät!
Ja edellään palvelija, joka voimiensa takaa löi rumpua, palasi Ture herra kotiin.
Kaikki jotka hänet kohtasivat, nauroivat tai säälivät häntä, ja se muisto hänestä on säilynyt meidän päiviimme asti.
Dominikaaniluostari oli niinsanottu kaksoisluostari, jonka toisella puolella oli miehiä, toisella naisia. Abbedissan ja herra Juhana Turenpojan välityksellä oli Kristina rouva saanut tilaisuuden salaa, kenenkään näkemättä seurata valtiokokouksen keskusteluja.
Hänen poikansa kuolema ja taalainjunkkarin esiintyminen oli tuottanut hänelle niin paljon surua, että hän luuli kadottaneensa kaiken elämänhalun.
Mutta nähdessään kokoontuneet, kuunnellessaan tärkeiden kysymysten pohdintaa, innolla seuratessaan Kustaa herran asiaa, jonka yhteydessä hän aavisti mitä erilaisimpia intohimoja, huomasi hän, että isänmaan kohtalo yhä vielä oli hänelle yhtä rakas kuin ennenkin. Jollei hän enään voinutkaan ottaa osaa asiain kulkuun, niin hän ainakin parhaimmilla toiveillaan saattoi seurata niitä. Siellä oli niin paljon tuttuja entisiltä ajoilta. Piispa Brask… hän muisti hänet niin hyvin. Pappi kiireestä kantapäähän asti… miten hänen puheensa oli itsekästä… mutta ääni vapisi… hän ei ainakaan ollut niin varma kuin ennen.
Kun kaikki jo olivat jättäneet salin, läksi Kristina rouva pois samaa tietä jota oli tullut, yhä vielä ajatellen piispaa. Suureksi hämmästyksekseen kohtasi hän hänet samassa luostarin portailla. Molemmat he hämmästyneinä seisahtuivat.
— Herra Piispa Brask! huudahti Kristina.
— Jalo rouva Kristina Gyllenstjerna! Minä tiesin että te olette oleskellut täällä, suokaa anteeksi, etten ole käynyt teille vakuuttamassa kunnioitustani, mutta mieleni on ollut niin täynnä kaikkinaisia asioita.