— Siitä on kauvan kun näimme toisemme, puhui Kristina rouva ja avasi oven ruokasaliin. — Suvaitseeko teidän armonne?
Piispa astui sisään hänen edellään ja heittäysi väsyneenä istumaan.
— En muista koska se oli.
— Heti sen jälkeen kun jalo puolisoni Sten Sture oli kaatunut taistelussa isänmaan edestä ja viholliset sitä saarsivat joka puolelta, uhaten musertaa sen.
— Ne olivat kamalia aikoja, jalo rouva, vastasi piispa, mutta hänen ajatuksensa olivat nähtävästi toisaalla.
— Ohjatkoon nyt Jumala sanojani! mietti Kristina rouva.
— Eivät kamalampia kuin nykyisetkään, teidän armonne. Esiintyvät henkilöt ovat vaan muuttaneet osia. Silloin uhkasi vihollinen valtakuntaa surmalla, nyt sitävastoin sen omat lapset.
Piispa säpsähti.
— Mitä te tarkoitatte? kysäisi hän, luoden eteensä terävän katseen.
— Pitääkö minun teidän armollenne muistuttaa, miten Kristian antoi vuodattaa jalointen veren eikä edes säälinyt kuolleita heidän haudoissaan?