Piispa nyökäytti levottomana päätään.
— Koko maa vapisi hänen vihansa edessä, jatkoi Kristina, — kukaan ei uskaltanut nousta sitä vastustamaan paitsi se nuorukainen, jonka Jumala oli määrännyt maamme vapauttajaksi.
— Kustaa Eerikinpoikaako tarkoitatte? mutisi vanhus.
— Hän sai kärsiä puutetta, pilkkaa, vainoa, vaaroja, kurjuutta, mutta hänen reipas mielensä ei lannistunut, sillä Ruotsin pelastus oli hänellä päämääränä ja Ruotsin kunnia hänen ylpeytenään.
Kristina vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitte:
— Tämän miehen tahtoo aatelisto ja papisto nyt syöstä valtaistuimelta, vannoakseen uskollisuutta ja kuuliaisuutta — Ture Jönsinpojalle.
— Jumala tietää, että minä suuresti kunnioitan ja ihailen Kustaa Eerikinpoikaa. Minä ennustin hänen hallituksestaan paljon hyvää maalle… mutta nyt, kun hän kunnottomasti hyökkää pyhän kirkon kimppuun, tallaa paavin ja piispauden säännöt jalkainsa alle ja sallii tuoda maahan uuden, kerettiläisen uskonnon, nyt täytyy minun omantuntoni ja velvollisuuksieni kehoituksesta, kaikin voimin taistella häntä vastaan.
— Teidän armonne tietää, että maa on läpeensä köyhtynyt. Joka taholta vaanii sitä vihollinen, valmiina lähettämään vieraat sotalaumansa sen niskaan. Kuninkaan persoonallisuus on ainoa, joka vihollisia pidättää, sillä he tuntevat kuninkaan voiman. Kansa rakastaa häntä ja luottaa häneen ja hän sen ansaitsee, sillä hänen päämaalinaan on maan kunnia ja onni ja vapaus.
— Pappissäädyllä on myöskin taivaallinen isänmaa ja pyhä kirkko käskee meitä pappeja kaikin voimin puolustamaan ja varjelemaan sitä.
— Mutta, teidän armonne, eiköhän taivaallisella isänmaalla sentään ole hyvin vähän tekemistä kymmennysten, tavaroiden ja kirkkojen korkojen kanssa. Eihän Jumalan valtakunta siitä kasva, jos papeilla on varustettuja linnoituksia ja jos he istuvat neuvoskunnassa tuomitsemassa maallisia asioita. Tiedämmehän kaikki, ettei Kristuksen apostoleilla ollut kunniapaikkoja eikä maatiloja tai palvelijoita.