Piispa rypisti kulmakarvojaan.
— Näistä asioista en voi puhua kuin kirkon miesten kanssa, sanoi hän.
— Teidän armoanne ehkä hämmästyttää, että minä uskallan puhua näistä asioista, vastasi Kristina, — mutta naisella, joka seitsemän kuukautta puolusti Ruotsin pääkaupunkia koko Kristianin voimaa vastaan, lienee toki oikeus lausua sananen, kun isänmaan onni tai perikato on kysymyksessä.
— Jalo rouva, minua hämmästyttää vain yksi ainoa seikka. Ettekö te ajattele sitä, että teidän pojallanne on suurin oikeus kruunuun?
Kristina korotti päätään. Naisellinen ylpeys nosti punan hänen poskilleen ja otsalleen.
— Teidän armonne muistaa ehkä, virkkoi hän, — että minulla on ollut kunnia kantaa sekä nimeä Sture että Gyllenstjerna; minun tulee siis katsoa isänmaan parasta ennenkuin ajattelen itseäni.
Piispa kumarsi kunnioittaen.
— Minä ihailen teitä, jalo rouva, ja olkaa varma, että minä kaikin voimin tahdon puolustaa Kustaa Eerikinpojan oikeuksia kruunuun, kunhan hän vaan luopuu kerettiläisistä ja Lutherin uskolaisista, jotka nyt puhaltavat myrkyllistä henkeään hänen korviinsa ja levittävät turmiollista oppiaan kuni ruttoa maahan ja kansaan.
— En voi arvostella sitä mitä ainoastaan huhuna olen kuullut, vastasi Kristina, — mutta Olavi Pietarinpoika tulee valtiokokoukselle tekemään selkoa uskostaan; saamme silloin kaikki kuulla.
— Sitä en minä ole kuullut, huudahti piispa, — nielköön hänet helvetti ennenkuin hän sen tekee! ja piispan silmät säihkyivät vihasta.